Suomen Transhumanistiliitto - UKK kokonaisuudessaan

UKK kokonaisuudessaan

Usein kysytyt kysymykset

Englantia taitaville suositamme tutustumista WTA:n The Transhumanist FAQ -dokumenttiin, joka on tällä hetkellä tätä versiota hieman laajempi ja uudempi.

Sisällysluettelo

Yleisiä kysymyksiä transhumanismista

Mitä transhumanismi on?

Transhumanismi on tapa ajatella tulevaisuutta siitä näkökulmasta, ettei ihminen nykymuodossaan edusta kehityksemme päätepistettä vaan pikemminkin hyvää alkua. Muodollisesti transhumanismin voidaan määritellä tarkoittavan filosofis-kulttuurillista liikettä ja ajattelusuuntausta, joka korostaa sovellettuun järkeen ja viisaasti ohjattuun teknologiseen kehitykseen sisältyviä mahdollisuuksia ennemmin tai myöhemmin ylittää useimmat nykyihmisyyteen kuuluvat perustavanlaatuiset fyysiset ja psyykkiset rajoitukset.

Tämän asenteensa — ihmisyyden transformaation ja edelleenkehittämisen — transhumanistit rakentavat sekulaarin humanismin traditiota jatkaen; siis pohjautuen ajattelutapaan, jonka mukaan ihminen itse, hänen kykynsä ja älynsä, on todellisuutemme ja tulevaisuutemme keskeisin muokkaaja, sekä toimivampi keskiö maailmankuvalle kuin taikausko tai luottamus yliluonnolliseen/uskonnolliseen. Muiden sekulaarien humanistien tavoin transhumanistit katsovat ihmisten itsensä voivan muuttaa asioita paremmiksi edistämällä rationaalista ajattelua, vapautta, suvaitsevaisuutta, solidaarisuutta ja demokratiaa. Tähän transhumanistit vielä lisäävät huomion, ettei maailmanparannuspyrkimyksissä ja itsensä kehittämisessä ole välttämätöntä rajoittua perinteisiin humanistisiin menettelyihin, vaan syytä on havaita myös alati kiihtyvän teknologisen kehityksen tarjoamat pian kenties kovinkin hurjiksi käyvät mahdollisuudet, joihin näyttää sisältyvän mm. tapoja kehittyä yli siitä, mitä nykyään kutsumme ihmiseksi.

Ihmisen muoto tai nykyinen biologia ei määrittele sitä mikä meissä on arvokasta. Arvokasta ovat pyrkimyksemme, päämäärämme ja kokemuksemme — se, millaisen omasta elämästämme teemme. Transhumanistille kehittyminen paremmaksi tarkoittaa suurempaa määrää mahdollisuuksia muokata itseään ja ympäristöään, suurempaa määrää vaihtoehtoja oman elämänsä hallintaan. Transhumanistit asettavat suuren arvon itsemääräämisoikeudelle: yksilön kyvylle ja oikeudelle suunnitella ja valita oma tiensä. Transhumanistit haluavat luoda maailman, jossa jokaisella yksilöllä on mahdollisuus päättää itse, haluaako pysyä nykyisessä muodossaan vai muuttaa itseään toisenlaiseksi.

Tieteellisen ymmärryksen kasvu ja teknologiapohjaiset muutosprosessit ovat olleet kiihtyvässä vauhdissa koko ihmiskunnan historian ajan. 1900-luvulla nämä kehityskulut saavuttivat sellaisen nopeuden, että tuntuvaa muutosta on hyvin konkreettisesti havaittavissa yhdenkin ihmiselämän (ja nykyään jo paljon lyhyemmänkin ajanjakson) aikana. 2000-luvulle tultaessa muutos- ja kehitysvauhti ei todellakaan ole ollut laantumaan päin, joten kaikella todennäköisyydellä edessämme on mitä mielenkiintoisimpia aikoja. Oletettavasti tullaan kehittämään uusia tekniikoita, joilla ihmisten kognitiivisia kykyjä voidaan lisätä ja tehostaa mm. kyborgisaatiomahdollisuuksien kautta, kenties luoden suoria yhteyksiä aivojemme ja teknologisten komponenttien välille. Teknologian ja biologian sulautumisen ja sekoittumisen lisäksi saatamme verrattain läheisessä tulevaisuudessa luoda myös todellisen ihmisenveroisen tekoälyn, ja kunhan ensimmäinen kaltaisemme keino-olento on luotu, saattaa sen matka yli-inhimillisiin valmiuksiin olla varsin lyhyt.

Kiehtovaa on myös, että nykyarvelujen mukaan molekulaariseen nanoteknologiaan joissakin skenaarioissa sisältyy mahdollisuus mm. kaikille yltäkylläisesti riittävien materiaalisten resurssien luontiin sekä kehomme biokemiallisten prosessien tarkkaan hallintaan, mikä periaatteessa aikanaan mahdollistaisi mm. sairauksien poiston ja vanhenemisen muuttamisen vapaaehtoiseksi. Lisäksi aivojemme osien uudelleensuunnittelun (nanoteknologia-avusteisesti ja varsin paljon tietoa aivojen toiminnallisuudesta vaatien) ja/tai farmakologisen rikastamisen myötä meille voi tarjoutua tilaisuus emotionaalisen hyvinvointimme lisäämiseen sekä tunteidemme kirjon monipuolistamiseen aivan uusilla tavoilla. Ylipäätänsä psyykkiset ja fyysiset piirteemme saattavat tulevaisuudessa olla hyvin vapaasti meidän itsemme valittavissa ja muokattavissa.

Synkemmätkin kehityskulut ovat kuitenkin mahdollisia, ja transhumanistit tiedostavat että lukuisia odotettavissa olevia teknologioita saatetaan käyttää myös äärimmäisen vahingollisilla tavoilla. Jopa planeettamme elämän jatkuminen voi olla uhattuna. Pyrkimys riskien kartoittamiseen ja ymmärtämiseen sekä työskentely katastrofien välttämiseksi onkin keskeinen osa aktiivista transhumanistista asennetta.

Transhumanismi on nykyään siirtymässä valtavirtakulttuurin piiriin, kun kasvava määrä tieteentekijöitä, filosofeja ja yhteiskunnallisia ajattelijoita alkaa tiiviisti pohtia transhumanistisiin kysymyksiin liittyvää mahdollisuuksien kirjoa. Kattojärjestö World Transhumanist Associationin alta löytyy nopeasti kasvava kokoelma näkemyksiltään ja painotuksiltaan toisistaan eroavia transhumanistisia järjestöjä ja keskusteluympäristöjä monista eri maailmankolkista.

Yksityiskohtaisemmin transhumanismista kertoo mm. tämän sivun loppuosa linkkiviitteineen. Tiiviinä kiteytyksenä transhumanistisesta perussuhtautumisesta toimii Suomen Transhumanistiliiton peruskirja.

Lisätietoa:

World Transhumanist Association (WTA) — kansainvälinen transhumanistinen kattojärjestö.
International Humanist and Ethical Union (IHEU) — tavanomaisempaa humanismia; sitä alustaa, jossa transhumanismin juuret ovat.
http://en.wikipedia.org/wiki/Transhumanism

Teknologisia ennakointeja

Mistä on kyse bioteknologiassa?

Bioteknologialla eli biotekniikalla tarkoitetaan eliöiden elintoimintojen, solujen, solujen osien tai solussa esiintyvien molekyylien toimintojen hyödyntämiseen perustuvaa teknologiaa. Niinkin perinteisessä toiminnassa kuin hiivan käyttämisessä leivonnassa voidaan katsoa olevan kyse bioteknologiasta, joskin useammin tätä termiä käytetään viittaamaan esimerkiksi insuliinin biosyntetisointiin ja muihin hieman uudempiin teknologisiin innovaatioihin.

Transhumanistisesta näkökulmasta kenties mielenkiintoisinta bioteknologiassa on mahdollinen tuleva kehitys, erityisesti niiltä osin kuin se liittyy mahdollisuuksiin suuresti muokata ihmisorganismia ja/tai totuttuja käytänteitämme. Esimerkiksi kloonaus, geeniteknologia ja kantasolututkimus ovat verrattain yleisiä puheenaiheita.

Ihmisyksilöiden kloonaus lienee kehitysaskel, johon sisältyy selvästi vähemmän potentiaalia mullistaa maailmaa kuin joskus ajatellaan. Varsinaisia sananmukaisia transhumanistisia mahdollisuuksia tähän teknologiaan ei kovin suurissa määrin sisältyne, sillä kyse olisi pelkästään yksilöiden (epätäydellisestä) kopioinnista. Yhdeksi jossain määrin käytetyksi hedelmättömyyshoidoksi ihmisyksilöiden kloonaus saattaa toki kehittyä, ja saattaapa joku miljardööri aikanaan periaatteessa innostua kloonaamaan itsestään kymmeniä tai selvästi useampiakin lapsikopioita ja kenties ostamaan näille kaikille sijaiskotikasvatuksen, mutta näitä mahdollisuuksia suurempia muutoksia ei ihmiskloonaus tuone tullessaan. Merkittäviä yhteiskunnallisia ja/tai joidenkin yksilöiden elämän kannalta hyvinkin keskeisiä vaikutuksia — positiivisia tai negatiivisia — tällaisiinkin kehityskulkuihin toki sisältyisi.

Hieman suurempia muutospotentiaaleja sen sijaan liittynee kantasolujen kloonaukseen ja kantasoluihin laajemminkin. Kantasolut ovat erilaistumattomia soluja, kehojemme monenlaisten toisistaan suuresti poikkeavien solujen alkumuotoja. Niistä alkaa nykyään olla hyötyä useiden kroonisten tautien hoidossa, ja saatetaanpa kantasoluista aikanaan oppia kasvattelemaan uusia kudoksia, elimiä tai niiden osia potilaille, joiden aikaisemmat vastaavat ovat vaurioituneet. Näille main liittyy paljon mahdollisuuksia esimerkiksi ihmisten keskimääräisen eliniän pidentämiseen, joskin tässä mielessä erityisen merkittävät kehitysaskeleet saattavat toki olla vielä kaukanakin tulevaisuudessa.

Transhumanistisen pohdinnan kannalta olennaisin bioteknologian osa-alue on kenties geenitekniikka, joka riittävän pitkälle kehittyneenä mahdollistaisi ihmisorganismin hyvin laajamittaisen muokkauksen aina posthumaaniuteen saakka (vielä huomionarvoisempi biotekniikan osa-alue tosin saattavat olla esim. ne uhat, joita liittyy mahdollisuuksiin kehittää erityisen tuhoisia viruksia ja muita taudinaiheuttajia). Verrattain läheisessä tulevaisuudessa somaattinen geenimanipulaatio saattaa kehittyä sille asteelle, että esimerkiksi kystisen fibroosin kaltaiset yksittäisen geenivirheen aiheuttamat taudit pystyttäisiin poistamaan. Pitkälle menevään sukusolulinjan geenimanipulaatioon sen sijaan lienee niin pitkä matka, että paljon yleisemmänkin organismien muokkauksen mahdollistava molekulaarinen nanoteknologia saattaa kehittyä sitä nopeampaan tahtiin. Tässä skenariossa laajamittainen geenimanipulaatio olisi suurista mahdollisuuksistaan huolimatta osittain vanhanaikaista jo kehittyessään.

Lisätietoa:

Human Genetic Enhancements: A Transhumanist Perspective (pdf) — julkaisu, josta löytyy myös html-muotoinen versio.

Mitä on molekulaarinen nanoteknologia?

Molekulaarinen nanoteknologia (MNT) on toistaiseksi hypoteettinen mutta potentiaalisesti erittäin hyödyllinen valmistustekniikka, jonka avulla voitaisiin rakentaa monimutkaisia kolmiulotteisia rakenteita atomien tarkkuudella käyttäen epäorgaanista alkuperää olevien koneiden hallitsemia kemiallisia reaktioita. Molekulaarisessa valmistusprosessissa kukin atomi tai molekyyli saatetaan tarkkaan valitulle paikalleen muodostettavassa struktuurissa.

MNT:n katsotaan usein juontavan juurensa vuoteen 1959, Richard Feynmanin kuuluisaan There's Plenty of Room at the Bottom -puheeseen, jossa hän visioi minimaalisen pienen mittakaavan teknologian mahdollisuuksia. Ensimmäinen tieteellinen julkaisu aiheesta löytyy vuodelta 1981, ja ensimmäinen yleistajuinen teos — Engines of Creation — vuodelta 1986. Näiden kirjoittaja Eric Drexler hahmottelee molekulaarisen nanoteknologian mahdollisuuksia kokoojan käsitteen kautta.

Kokooja (assembler) on molekulaarinen rakennuslaite; tarttumavälineillään se kykenee asettelemaan reaktiivisia aineita siten, että tarkalleen haluttu kemiallinen reaktio tapahtuu. Tätä toistaen kehittynyt kokooja voisi rakentaa lähes minkä tahansa kemiallisesti stabiilin struktuurin, kuten Drexler alustavasti osoitti teknisemmässä kirjassaan Nanosystems (1992), johon hän kokosi yhteen siihen mennessä tehtyä alan tutkimustyötä. Erityisesti kokooja kykenee tekemään kopioita itsestään, joten kunhan yksi sellainen saadaan valmistettua, niitä voidaan tuottaa lisää helposti ja halvalla nykyisten soluviljelmien tapaan.

Soluilla onkin jo oma vastineensa kokoojille: ribosomit. Ribosomit rakentavat aminohapoista kaikkien elollisten olentojen olennaisia rakennuspalikoita, proteiineja, DNA:han koodattujen rakennusohjeiden mukaan. Erityisesti ribosomit rakentavat myös kopioita itsestään, ja niitä on spekuloitu voitavan mahdollisesti käyttää myös yleisemmän nanoteknologian alkuvaiheessa proteiineista muodostuvien mutta ribosomeja yleisempien nanokoneiden valmistukseen.

Edistyneen nanoteknologian seurauksena materiaalisten objektien, olivat ne sitten taloja, lääkkeitä (esim. immuunijärjestelmää tukevia nanokoneita) tai vaikka avaruusaluksia, rakentaminen vaatisi riittävän nanokokoojamäärän lisäksi vain sopivan kokoojaohjelman kehittämisen, koska raaka-aineita — atomeja — on ympäristöstä saatavilla minimaalisin kustannuksin. Luonnollisesti kokoojien ohjelmoinnissa olisi ainakin aluksi omat ongelmansa, mutta nämä oletettavasti saataisiin ennen pitkää ratkaistua. Kokoojaa vastaavan nanopurkajan kehittäminen voisi auttaa tässä — purkajalla voisi hajottaa halutun esineen atomeiksi, kuitenkin siten, että purkaja samalla muodostaisi valmiin kokoojaohjelman sellaisen toisintamiseksi. (Tällaisen purkajan kehittäminen on tosin toki varsin epätriviaali ongelma sinänsä.)

Erityismaininnan tuotteista, jotka nanokokoojat mahdollistaisivat, ansaitsevat nanotietokoneet — nykyisiä oleellisesti nopeammat ja pienemmät tietokoneet. Nanosystems-kirjassa esitellään mekaaniseen sauvalogiikkaan perustuva nanotietokonemalli, jonka teoreettinen tietojenkäsittelykapasiteetti on huikea — miljoonan transistorin 1 GHz nopeudella pyörivä nanoprosessori mahtuisi 400 nanometriä kanttiinsa olevaan kuutioon ja vaatisi 60 nanowatin tehon. Vastaavalla tekniikalla toteutettu 100 wattia tehoa vaativa pöytäkone voisi suorittaa 10^18 käskyä sekunnissa, eli n. miljardi kertaa enemmän kuin Pentium-siru.

Huomattavaa on, että nämä luvut pätevät todellakin mekaaniseen laskentaan perustuvalle nanokoneelle — elektroniset nanotietokoneet olisivat todennäköisesti tätäkin kertaluokkia tehokkaampia. Drexler keskittyi kirjassaan mekaanisiin tietokoneisiin ainoastaan niiden helpon analysoitavuuden takia.

Koska vahvan nanoteknologian potentiaaliset vaikutukset ovat valtavat, on ensiarvoisen tärkeää kiinnittää asiaan asianmukaista huomiota. Nanoteknologian väärinkäyttö voisi aiheuttaa globaalisti erittäin pahoja ongelmia (ks. esim. ns. globaali ekofagia -ongelma). Tämä riski tuleekin pyrkiä minimoimaan, ja esim. Foresight Institute onkin perustettu juuri tällaisia tarkoituksia varten.

On syytä huomata, että vaikka nanoteknologia-termiä alkujaan yleistyessään käytettiinkin viittaamaan tässä esittelemäämme melkoisen edistyneeseen teknologiseen tasoon, on termin merkitys sittemmin laajentunut kattamaan myös nykypäiväisen minimaalisen pienen mittakaavan teknologian ja sen kaupalliset sovellukset. Nykyään yleisesti käytetäänkin termiä molekulaarinen nanoteknologia (MNT) nanoteknologian alkuperäisemmässä edistyneemmässä merkityksessä, joskin tämäkin termi on jo jossain määrin laimentunut. Jotkut ovatkin ottaneet käyttöön esimerkiksi vahva nanoteknologia tai machine-phase nanotechnology -termejä tässä spekulatiivisemmassa merkityksessä.

Lisätietoa:

SIAI:n nanoteknologiaesittelysivu — lyhyehkö yleistajuinen johdatus MNT:hen ja joihinkin sen keskeisiin seurauksiin.
Institute for Molecular Manufacturing ja Zyvex — MNT:hen liittyviä tutkimuslaitoksia.
Foresight Institute ja Center for Responsible Nanotechnology — MNT:n seurauksia ja riskitekijöitä tarkastelevia tahoja, jotka pyrkivät myös aiheeseen liittyvän yhteiskunnallisen keskustelun stimulointiin.
Nanotechnology Now ja NanoApex — nanoteknologia-alan uutisportaaleja.
Feasibility of Molecular Manufacturing — Foresight Instituten sivu, jolle on koottu molekulaarisen nanoteknologian periaatteellista mahdollisuutta koskevaa keskustelua.
http://en.wikipedia.org/wiki/Molecular_nanotechnology

Mitä on ihmisen ylittävä äly?

Yli-inhimillinen äly (superäly) on mikä tahansa ihmisälyä kaikin tavoin paremmin suoriutuva äly. Tätä vaatimusta ei täytä esimerkiksi kaikki ihmiset voittava shakkitietokone, vaan yli-inhimilliseksi tunnustettavan älyn tulee olla ihmistä paremmin suoriutuva myös esim. tieteellisen luovuuden, yleisen viisauden sekä sosiaalisten taitojen aloilla.

Usein erotellaan heikosti ja vahvasti yli-inhimillinen äly. Heikko superäly olisi esimerkiksi tuhatkertaisella nopeudella pyörivä (esim. tehokkaaseen nanotietokoneeseen ladattu) ihmismieli. Ulkopuoliselle tavalliselle ihmistarkkailijalle tällainen mieli voisi näyttää hyvinkin älykkäältä, koska se ehtisi ajatella paljon biologista ihmistä nopeammin.

Vahvasti yli-inhimillinen äly puolestaan tarkoittaa älyä, joka ei ole vain ihmisaivoja nopeampi ajattelija, vaan myös tähän verrattuna kvalitatiivisesti jollain tapaa ylivertainen. Tällaisen älyn suhde ihmisälyyn voidaan rinnastaa ihmisälyn suhteeseen koiran älyyn: jos koiran mieltä nopeutetaan tuhatkertaisesti, ei koirasta silti tule ihmisen tasoista ajattelijaa, vaan tarvitaan rakenteellisiakin muutoksia.

Useat transhumanistit arvelevat yli-inhimillisen älyn olevan kenties saavutettavissa jopa nykyisen vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla (riippuen tietenkin esim. siitä, paljonko tähän suuntaan rakentavaa tutkimustyötä rahoitetaan). Tarkastelkaamme laitteistovaatimuksia tätä aikaskaalaa silmälläpitäen:

Tietokoneiden tehon kasvua on jo pitkään kuvattu ns. Mooren lailla, joka on empiirinen havainto siitä, että tietokoneiden laskentakapasiteetti tuppaa kaksinkertaistumaan aina noin 18 kuukauden välein. Useimmat asiantuntijat ovat sitä mieltä, että tämä kasvuvauhti jatkunee vielä ainakin pari vuosikymmentä. Lisäksi huomattakoon, että vaikka saavutettaisiinkin jonkinlainen katto yksittäisen nykyisenlaisen prosessorin tehossa, eikä (ilman molekulaarista nanoteknologiaa) saataisi kehitettyä parempia järjestelmiä, ihmisaivot osoittavat, että mielet voivat hyvin toimia rinnakkaisella arkkitehtuurilla. Täten tarvittavaa tehon kasvua voidaan pitää yllä myös liittämällä yhä useampia ja useampia prosessoreita rinnan.

Ihmisaivojen laskentakapasiteettia on vaikea arvioida tarkasti, mutta yleisimmät arviot pyörivät 10^14 – 10^17 operaatiossa sekuntia kohden (ks. esim. Nick Bostromin How long before superintelligence -julkaisu, Int. Jour. of Future Studies, 1998, vol. 2). Nopein rakenteilla oleva tietokone on IBM:n Blue Gene/L, jonka odotetaan valmistuessaan vuonna 2005 kykenevän noin 2×10^14 käskyyn sekunnissa. Täten, jos Mooren laki pätee, pessimistisempääkin arviota seuraten vaadittava raaka laskentakapasiteetti olisi vain parin vuosikymmenen päässä.

Vaadittavan ohjelmiston kehittämisen nopeutta onkin jo vaikeampi arvioida, ja tarkempi analyysi jätetäänkin tämän tekstin ulkopuolelle. Joka tapauksessa eräs mahdollisuus on, että jos laskennallinen neurotiede kehittyy tarpeeksi, ihmisaivojen käyttämät oppimisalgoritmit voidaan toteuttaa tietokoneohjelmana. Tällöin konetta opetettaisiin kuten ihmislasta, ja siitä tulisi oma, ainakin jollain tapaa inhimillinen persoonansa niin hyvässä kuin pahassakin.

Toinen potentiaalinen keino superälyn (aluksi heikon, mutta pidemmällä aikavälillä odotettavasti myös vahvan) aikaansaamiseen on olemassaolevan ihmismielen lataaminen koneelle. Tällöin konetehojen kasvaessa tämä mieli saavuttaisi heikon superälyn, ja odotettavasti ohjelmistoksi muutettua mieltä voitaisiin kehittää aktiivisestikin eteenpäin huomattavasti biologista vastaavaa helpommin ja tehokkaammin vahvaa superälyä kohden.

Kolmas vaihtoehto on luonnollisestikin luoda mieli puhtaalta pöydältä. Tämä ratkaisumalli vaatii tietenkin korkean tason ymmärtämystä yleisestä kognitiosta, eikä ihmismielen tuntemuskaan olisi pahitteeksi. Potentiaalisina etuina on ainakin turvallisuus — inhimillisellä älyllä olisi myös inhimillisiä heikkouksia (kuten egoistisia taipumuksia), kun taas puhtaalta pöydältä rakennettu keinoäly voitaisiin pyrkiä tekemään mahdollisimman altruistiseksi ja täten maksimoida superälystä koko maailmalle koituva hyöty.

Lähestymistavasta riippumatta onkin ensiarvoisen tärkeää pohtia jo etukäteen, miten varautua superälyn potentiaalisesti valtaviin vaikutuksiin ja ohjata niitä hyödyttämään kaikkia tietoisia olentoja sen sijaan, että muodostuva yli-inhimillinen äly science fiction -kliseiden mukaisesti päättäisikin ryhtyä toimimaan muiden etuja vastaan. Erityisesti tekoälyn ystävällisyyden varmistamiseen on paneutunut mm. Singularity Institute for Artificial Intelligence tutkijansa Eliezer Yudkowskyn teoksessa Creating Friendly AI. Aktiivisen ystävällinen/altruistinen ja superälykäs keinoäly (tai sellaisten muodostamat laajemmat kokonaisuudet — tällaisen yksilön kopiointi saattaa nimittäin muodostua hyvinkin helpoksi) voisi ratkaista maailman ongelmia ainakin nykyihmisiä paremmin, ja lisäksi sellaisen kehittämisestä seuraisi huomattavan suurella todennäköisyydellä jonkinlainen ns. teknologinen singulariteetti.

Lisätietoa:

KurzweilAI.net

Mikä on teknologinen singulariteetti?

Jotkut transhumanistiset ajattelijat ounastelevat, että tulemme tulevaisuudessa saavuttamaan pisteen, jossa teknologisesta kehityksestä tulee niin nopeaa, että kehityskäyrästä tulee käytännöllisesti katsoen pystysuora (ainakin joksikin aikaa). Tämä tarkoittaa sitä, että hyvin lyhyen ajanjakson kuluessa maailma voisi muuttua lähes täydellisesti. Tätä hypoteettista pistettä sanotaan singulariteetiksi (lukija kenties havaitsee etymologisen yhteyden matemaattiseen singulariteettiin), ja sellainen voinee tässä mielessä seurata lähinnä jonkinlaisen itseään kasvavalla vauhdilla kehittävän yli-inhimillisen älyn luomisesta.

Singulariteetin idea liitetään usein Vernor Vingeen (ks. Vinge: The Coming Technological Singularity), joskin aiempia tämänsuuntaisia näkemyksiä ovat esittäneet myös esim. John von Neumann ja I. J. Good. Vinge katsoo singulariteetin yhdeksi todennäköisimmistä tulevaisuusskenaarioista — mikäli siis emme tule tuhonneeksi itseämme sitä ennen. Vinge esittää monta vaihtoehtoista reittiä singulariteettiin: keinoälyn kehittäminen, ihmisen ja tietokoneen yhä kehittyneempi yhteistyö, tai biologisten ihmisten älykkyyden kehittäminen. Joka tapauksessa jossain vaiheessa kehittyvä älykkyys johtaa positiiviseen takaisinkytkentäsilmukkaan: yhä älykkäämmät järjestelmät voivat kehittää itseään tai toisia järjestelmiä entistäkin älykkäämmiksi, ja vieläpä tavallista ihmistä nopeammin. Toteutuessaan tämä ilmiö aiheuttaisi älykkyysräjähdyksen, joka johtaisi yli-inhimillisen älyn ilmaantumiseen.

Singulariteettihypoteesiin liitetään usein väittämä, että meille on mahdotonta ennustaa, mitä singulariteetin jälkeen tarkkaan ottaen tapahtuisi. Väittämä perustuu sille, että koska ko. maailmassa vaikuttaisi nykyihmistä suuresti älykkäämpiä olentoja, emme voi tietää, millä tavoin ne maailmaa kehittäisivät — tämähän vaatisi sen, että olisimme itsekin lähtökohtaisesti yhtä älykkäitä. Vaikuttamalla syntyvien olentojen arvoihin niiden alkumuotoja luodessamme voimme kuitenkin pyrkiä varmistamaan, että ne kunnioittavat myös vähemmän älykkäiden sentienttien olentojen oikeuksia. (tähän liittyy jo aikaisemmin sivuamamme Friendly AI -konsepti)

Transhumanistien näkemykset Vingen skenaarion aktualisoitumisen todennäköisyydestä vaihtelevat suuresti. Lähes kaikki, joiden mielestä teknologinen singulariteetti on jossain määrin todennäköinen, pitävät kuitenkin hyvin mahdollisena että se saadaan aikaiseksi nykyisen vuosisadan puolella.

Lisätietoa:

The Coming Technological Singularity — Vernor Vingen teksti, joka usein katsotaan laajamittaisempien teknologista singulariteettia koskevien pohdintojen alkupisteeksi.
Staring into the Singularity — hieman myöhäisempää laajahkoa singulariteettimietintää.
Singularity Institute for Artificial Intelligence — nykypäiväistä singulariteettitutkimusta.
Singularity Watch — alan ajankohtaispalvelu.
http://en.wikipedia.org/wiki/Technological_singularity

Yhteiskunta ja politiikka

Eivätkö uudet teknologiat hyödytä pelkästään rikkaita ja etuoikeutettuja?

Se riippuu tekemistämme poliittisista valinnoista, mutta ainakaan toistaiseksi ihmiskunnan historiassa ei ole vallitsevasti käynyt niin. Vahvoin perustein voidaan väittää, että nykypäiväisen teollistuneen yhteiskunnan tyypillisellä kansalaisella on korkeampi elintaso kuin yhdelläkään keskiaikaisella kuninkaalla. Kuninkaalla saattoi olla omat hovimuusikkonsa ja -orkesterinsa, mutta nykypäivänä saa halvalla CD-soittimen ja äänitallenteita, joiden avulla voit kuunnella parhaita muusikkoja milloin haluat. Kuningas saattoi sairastua keuhkokuumeeseen ja kuolla, mutta nykyään kehitysmaissakin on usein saatavilla tehokkaita hoitokeinoja. Kuninkaalla saattoi olla kullatut vaunut kahdeksalla valkealla hevosella, mutta nykymaailmassa on suurille joukoille helppoa hankkia oma auto. Ja sinulle on mahdollista hankkia televisio, nettiyhteys ja asunto kera lämpimän suihkun ja puhtaan vesijohtoveden. Voit puhua kännykällä toisella puolella maailmaa olevalle kaverillesi, ja tiedät paljon enemmän maailmankaikkeudesta kuin yksikään vuosituhannen takainen monarkki.

Uudet teknologiat tyypillisesti halpenevat ajan kuluessa. Esimerkiksi lääketieteen alalla uudet kehittyvät menetelmät ovat yleensä saatavilla vain koehenkilöille ja poikkeuksellisen rikkaille yksilöille, mutta kun kyseiset menetelmät rutinoituvat ja yleistyvät, niiden hinta laskee ja ne tulevat yhä useampien saataville. Jopa kaikkein köyhimmissä nykyisissä maissa miljoonat ihmiset ovat hyötyneet rokotteista ja penisilliinistä. Kuluttajaelektroniikan alalla esimerkiksi parin vuoden takaisen huippukotitietokoneen hinta on nykyään vain murto-osa silloisesta.

On selvää, että kaikki voivat suuresti hyötyä paremmasta teknologiasta. Usein suurimmat edut menevät aluksi niille, jotka ovat sopivassa asemassa ja muuten pystyvämpiä hyödyntämään uusia mahdollisuuksia, mikä voidaan katsoa varsin epätasa-arvoiseksi. Voidaan arvella, että jotkut tulevat keksinnöt saattavat lisätä yhteiskunnallista eriarvoisuutta, sillä esimerkiksi ensimmäiset ihmisten kognitiivisia kykyjä huomattavasti parantavat teknologiat saattavat aluksi olla niin kalliita, että vain varakkaimmat voivat ottaa niitä käyttöön. Sama voi tapahtua jos lapsia aletaan geneettisesti etukäteissuunnitella. Jo valmiiksi etuoikeutetut tulisivat yhä kyvykkäämmiksi pärjätä huonompiosaisia paremmin. Tämä ei kuitenkaan ole uusi ilmiö; nykyäänkin rikkaat vanhemmat voivat tarjota lapsilleen paremman koulutuksen, parempia materiaalisia mahdollisuuksia ja usein esimerkiksi uralla etenemistä auttavia sosiaalisia kontakteja sopiviin tahoihin.

Valitettavaa yhteiskunnallista eriarvoisuutta on olemassa, eikä teknologian kehitys jokaisessa mahdollisessa skenaariossa poista tätä maailmamme piirrettä. Olisi kuitenkin hyvin ajattelematonta vastustaa uusien teknologioiden kehittämistä tämän vuoksi. Tekninen ja taloudellinen kehitys ei ole nollasummapeli, vaan positiivisen summan peli; ihmiskunnalle saatavilla olevat resurssit ja mahdollisuudet lisääntyvät. Pitkällä aikajänteellä katsottuna tällainen kehitys on tähän asti parantanut myös huonompiosaisten mahdollisuuksia selvästi, mutta se, miten vahvasti näin käy tulevaisuudessa, riippuu tietenkin suuresti poliittisista valinnoistamme, ja on pelkistä teknologisista seikoista erillinen kysymys. On tietenkin toivottavaa, että jokainen meistä kantaa eettisen vastuunsa valitessaan, miten yleiseen poliittiseen kehitykseen vaikuttaa, vai vaikuttaako.

Huomionarvoista on, että juurikin itseään replikoivat teknologiat olisivat potentiaalisesti erittäin tasa-arvoisesti käytettävissä. Jos nanokokoojat kehitetään, niistä voi hyötyä edullisesti koko maailma, ja hyötyykin, jos yksikin sellainen päätyy jollekulle, joka näin haluaa käyvän (ja jos mikään riittävän paljon voimallisempi taho ei jostain syystä pyri estämään tällaista kehitystä). Jos taas älykkyyden kehittäminen drastisesti edistyy, yksikin ao. teknologioihin käsiksi päässyt altruisti pystyisi käyttämään lisääntyneitä kykyjään myös huono-osaisempien hyväksi. Erityisesti tämä korostuu esim. siinä tulevaisuusvaihtoehdossa, jossa ystävällinen keinoäly teknologisen singulariteetin myötä käynnistää esim. ns. Sysop-skenaarion.

Voivatko transhumanistiset teknologiat olla vaarallisia?

Kyllä, ja tästä seuraakin että on syytä suorittaa analyysejä (Ks. esim. Bostrom: Existential Risks — Analyzing Human Extinction Scenarios and Related Hazards), keskustella näistä vaaroista ja ryhtyä ennaltaehkäiseviin toimenpiteisiin ennen kuin riskien on mahdollista realisoitua. Bioteknologiaan, nanoteknologiaan ja vahvaan tekoälyyn sisältyy kaikkiin mahdollisuus luoda erittäin vakavia ja monimutkaisia vaaroja, mikäli niitä sovelletaan ajattelemattomasti tai pahantahtoisesti. Transhumanistit näkevätkin aivan ensiarvoisen tärkeänä, että näihin riskiskenaarioihin aletaan välittömästi suhtautua vakavasti.

Voidaan tehdä jaottelu (a) siedettäviin ja rajoitettuihin vaaroihin kuten auto-onnettomuuksiin, ydinreaktorin ytimen sulamiseen, karsinogeenisiin saasteisiin ilmakehässä, tulviin, tulivuorenpurkauksiin ja niin edelleen, joista voidaan selvitä, eivätkä ne tuhoa ihmiskuntaa kokonaisuudessaan, sekä (b) eksistentiaalisiin riskeihin, jotka voivat tuhota tai rampauttaa koko ihmiskunnan pysyvästi, kuten asteroidin törmäykseen tai gammasädepurkaukseen. Pienempiä vaaroja varten osaamme varautua, koska ne ovat tuttuja historiasta, mutta koko lajin olemassaoloa uhkaaviin vaaroihin emme osaa suhtautua samalla vakavuudella, koska meillä on niistä hyvin vähän kokemusta.

Pahimmat tulevaisuuden uhkakuvat näyttävät liittyvän uusiin teknologisiin luomuksiimme:

Nanoteknologian tuhoisa käyttö. Vahingossa tapahtuva itsestään replikoituvan nanobotin vapautuminen ympäristöön tunnetaan nimillä gray goo ja globaali ekofagia. Koska molekulaarinen nanoteknologia muodostaa uusia ei-biologisia struktuureita ja avaa uusia kemikaalisten reaktioiden reittejä, ei ole syytä olettaa, että ympäristö rajoittaisi niiden lisääntymistä samalla tavoin kuin orgaanisten replikaattoreiden tapauksessa. Käytännössä biovorinen nanorobottien pilvi voisi siis "syödä" koko planeetan ekosysteemin. Vaikka gray goo on oikeutettu huoli, on esitetty verrattain yksinkertaisia teknisiä ratkaisuja, joiden avulla tämän skenaarion todennäköisyys laskee erittäin pieneksi (Foresight 2002). Suurempaa huolta aiheuttavatkin nanobotit, jotka on varta vasten tuhoamiseen suunniteltuja. Terroristiryhmittymä tai jopa yksittäinen psykopaatti saattaa aiheuttaa suurta tuhoa saadessaan tehokasta nanoteknologiaa käsiinsä, ja kenties tuhoamaan koko ihmislajin, ellei tehokkaita puolustusjärjestelmiä luoda etukäteen (Center for Responsible Nanotechnology 2003). Myös asevarustelu nanoteknologiaa kehittävien maiden välillä voisi johtaa lopulta tuhoon (Gubrud 2000). Rajoittamisyrityksiä taas vaikeuttaa se seikka, ettei kehittynyt nanoteknologia tarvitse vaikeasti saatavia raakamateriaaleja tai suuria tuotantolaitoksia. Nanoteknologinen puolustusjärjestelmä (joka toimisi ikään kuin koko planeetan immuunijärjestelmänä ja neutraloisi haitalliset replikaattorit) olisi periaatteessa mahdollinen, mutta sellaisen rakentaminen vaatii paljon enemmän kuin yhden tuhoisan replikaattorin valmistaminen. Niinpä onkin tärkeää pitää huolta siitä, ettei kehittynyt nanoteknologia joudu vääriin käsiin ennen kuin siltä voidaan puolustautua.

Biologinen sodankäynti. Geeniteknologian kehitys ei johda pelkästään parempiin lääkkeisiin vaan myös mahdollisuuteen luoda tehokkaampia bioaseita. On kammottavaa ajatella mitä tapahtuisi, jos esim. HIV olisi yhtä tarttuvaa kuin normaali flunssa. Tällaisten viruksien luominen voi pian olla mahdollista yhä kasvavalle joukolle ihmisiä. Jos esimerkiksi viruksen RNA-sekvenssi laitetaan Internettiin, voi jokainen, jolla on hieman perustietoutta ja pääsy laboratorioon, luoda viruksen kuvauksen perusteella. Demonstraatio tällaisesta mahdollisuudesta koettiin vuonna 2002, kun ryhmä New Yorkilaisia tutkijoita syntetisoi polioviruksen, jonka geneettinen sekvenssi on saatavilla netistä.

Tekoäly. Nykyiset AI-systeemit tai niiden lähitulevaisuuden seuraajat eivät luultavasti ole uhka ihmisen olemassaololle, mutta jos ja kun luodaan ihmistä korkeammalle kehittynyt superäly, on äärimmäisen tärkeää varmistaa, että se on ihmisystävällinen. Piittaamaton tai tahallisesti epäystävälliseksi suunniteltu superäly voi aiheuttaa helposti ihmiskunnan sukupuuton. On myös mahdollista, että ensimmäinen supertekoäly suunniteltaisiin palvelemaan vain yhtä ihmistä tai ryhmää (kuten ohjelmoijiaan). Vaikka jälkimmäinen skenaario ei tarkoittaisikaan koko älyllisen elämän tuhoa, se merkitsisi tulevaisuutta, jossa suuri osa ihmiskunnan potentiaalista on tuhottu ja vain pienellä ryhmällä on mahdollisuus nauttia posthumaaniudesta.

Ydinsota. Nykypäivän ydinaseet eivät ehkä ole tarpeeksi tehokkaita aiheuttamaan koko ihmiskunnan sukupuuttoa, mutta tulevaisuuden asevarustelu voi lopulta johtaa tällaiseen tilanteeseen. Globaali ydinsota johtaisi myös luultavasti modernin sivilisaation romahtamiseen, eikä selviytyjiltä välttämättä löydy valmiuksia sivilisaation uudelleenrakentamiseen.

Jotain tuntematonta. Kaikki yllämainitut riskit olivat tuntemattomia vain vuosisata sitten ja useat niistä on ymmärretty selkeästi vasta parina viime vuosikymmenenä. On hyvinkin mahdollista, että tulevaisuus tuo mukanaan eksoottisia riskejä, joista emme ole vielä edes tietoisia.

Näiltä tienoin löytyy valtavia eettisiä, yhteiskunnallisia, kulttuurisia, filosofisia ja luonnontieteellisiä kysymyksiä, jotka on syytä yksityiskohtaisesti ja huolella pohtia läpi. Tarvitaan paljon tutkimustyötä ja julkista keskustelua. On luotava ylikansallisia mekanismeja ja verkostoja edistämään vastuullisia ja informoituja poliittisia päätöksiä. Kaikki tämä rakennustyö vie aikaa, ja mitä aiemmin panostamme asiaan kunnolla, sen parempi mahdollisuus meillä on välttää pahimmat sudenkuopat.

Hyvä esimerkki tärkeästä työstä tällä saralla on Foresight Institute, joka on jo 1980-luvulta asti edistänyt erityisesti nanoteknologian mahdollisuuksia ja riskejä koskevaa tutkimusta ja keskustelua. Tekoälytutkimuksen alalla yhtä keskeiseksi ohjaavaksi tahoksi toivottavasti muodostuu Singularity Institute for Artificial Intelligence, joka on Friendly AI -konseptia koskevien julkaisujensa myötä tehnyt uraauurtavaa työtä sitä koskien, miten ihmisen veroiset tai ihmisen ylittävät tekoälyt saadaan toimimaan eettisesti kestävällä tavalla. (nopeaksi tiiviiksi vilkaisuksi aiheeseen soveltuu Bostromin tuoreempi julkaisu Ethical Issues in Advanced Artificial Intelligence)

Katso:

Bostrom, N. "Existential Risks: Analyzing Human Extinction Scenarios and Related Hazards", Journal of Evolution and Technology. Vol. 9 (2002). http://www.nickbostrom.com/existential/risks.html
Center for Responsible Nanotechnology. "Dangers of Nanotechnology" (2003). http://www.crnano.org/dangers.htm
Foresight Institute. "Foresight Guidelines on Molecular Nanotechnology, version 3.7" (2000). http://www.foresight.org/guidelines/current.html
Gubrud, M. "Nanotechnology and International Security", Fifth Foresight Conference on Molecular Nanotechnology. (1997) http://www.foresight.org/Conferences/MNT05/Papers/Gubrud/index.html
Wimmer, E. et al. "Chemical Synthesis of Poliovirus cDNA: Generation of Infectious Virus in the Absence of Natural Template" Science, Vol. 257, No. 5583, (2002), pp. 1016-1018.

Eikö meidän tulisi keskittyä nykyisiin ongelmiin, kuten vähäosaisten tilanteen parantamiseen, sen sijaan että suuntaisimme katseemme kauemmas tulevaisuuteen?

On syytä huolehtia molemmista ongelmakentistä — eivätkä ne erillisiä olekaan. Ei olisi järkevä maailmanparannusstrategia keskittyä pelkästään niihin epäkohtiin, jotka ovat jo kärjistyneet, ja kiinnittää huomiota pelkästään niihin menetelmiin, jotka ovat jo käytettävissä. Näin toimiminen johtaisi siihen, että olisimme huonosti valmistautuneita lähestyviin usein hyvin vakaviinkin uusiin riskitekijöihin, kuten myös siihen, että emme koskaan saisi käyttöömme sellaisia potentiaalisesti jopa ratkaisevan tehokkaita maailmanparannusmenetelmiä, joiden kohdalla tarvitaan vielä kehitystyötä ja pohdintaa.

Monet transhumaanit teknologiat ja kehityskulut ovat jo konkreettisesti läsnä yhteiskunnissamme, ja niiden merkityksellisyys kasvaa koko ajan. Bioteknologia on jo todellisuutta. Informaatioteknologia on muuttanut talouselämän rakennetta perusteellisesti. Tulevaisuus tapahtuu nyt, ja olennainen kysymys on, minkä suunnan valitsemme muutokselle — vai jätämmekö tämän valinnan muiden usein välinpitämättömämpien tahojen tehtäväksi (tai mikä kenties vielä pahempaa, sattuman varaan).

Useimmat transhumaanit teknologiat toimivat hyvin yhdessä luoden synergeettisiä vaikutuksia suhteessaan muihin yhteiskunnan osiin. Eliniän selvään pidentämiseen tähtäävä tutkimus hyödyttää myös arkipäiväisempää terveydenhuoltoa, ja johtaa muun muassa olemassaolevien tekniikoiden kustannustehostumiseen, jolloin edullisempi hinta osaltaan mahdollistaa niiden saattamisen yhä useampien saataville. Älykkyyttä lisäävät ja tehostavat teknologiat parantavat mahdollisuuksiamme ratkaista ongelmia monilla elämän saroilla. Vaivatonta kommunikaatiota, rationaalista ajattelua, sivistystason nostoa ja taloudellista yhteistyötä edistämällä edistämme myös mahdollisuuksia ratkaista kansainvälisiä konflikteja rauhanomaisesti. Ja molekulaarinen nanoteknologia voi mahdollistaa teollisen toiminnan, joka on sekä ennennäkemättömän ympäristöystävällistä että taloudellisesti hyvin tuottoisaa.

Rauhan, kansainvälisen yhteistyön ja ihmisoikeuksien kunnioituksen varaan rakentavan maailmanjärjestyksen hyväksi työskentely on tärkeää, ja tuntuvasti nostaa sitä todennäköisyyttä, ettei tiettyjä odotettavissa olevia teknologioita käytetä äärimmäisen tuhoisasti sodankäynnissä tai muuten. Samoin tuloksekas rauhantyö vapauttaa taloudellisia ja muita resursseja asevarustelusta paljon järkevämpiin maailmaa parantaviin kohteisiin.

Transhumanisteilla ei kuitenkaan ole yhtä patenttiratkaisua mainittujen ongelmien hoitoon (tai no, osa meistä kyllä on vakuuttunut joidenkin aivan tiettyjen projektien ja niihin osallistumisen tärkeydestä) sen enempää kuin kenelläkään muullakaan, mutta haluavat korostaa, että teknologialla on oma hyödyllinen osansa ongelmia ratkaistaessa — unohtamatta kuitenkaan muiden tekijöiden ja yksilöiden vastuun tärkeyttä.

Minkä kriteerien perusteella transhumanistit päättävät, mitkä muutokset vievät "ihmisyyden olemusta" parempaan suuntaan?

Transhumanismi sopii yhteen monien erilaisten eettisten järjestelmien kanssa, ja näin ollen transhumanisteilla on toisistaan poikkeavia näkemyksiä siitä, minkälaiset muutokset ovat toivottavia. Yleensä onkin hyvä idea pitää ohjenuorana sitä, että jokainen päättäköön itse mitkä muutokset kokee kohdallaan toivottaviksi, vai haluaako pitää itsensä ja henkilökohtaiset olosuhteensa muuttumattomina.

Ainakin nykyään useat ovat sitä mieltä, etteivät halua muuttaa itseään tai mahdollisuuksiaan juuri mitenkään, ja varmaankin myös tulevaisuudessa tulee olemaan esim. Amish-yhteisöjen kaltaisia ryhmiä, jotka haluavat varsin tiukasti pitäytyä perinteissä. Heidänlaisiaan valintoja ihmiset toki saavat tehdä, mutta transhumanistit haluavat korostaa myös sitä, että kiinnostuneilla yksilöillä tulee olla oikeus teknologisesti muuttaa psyykkisiä ja fyysisiä kykyjään suurestikin, mikäli tämä ei muita haittaa. Kellään ei ole oikeutta kieltää muilta ihmisiltä esimerkiksi lääketieteellistä kuolemattomuutta, vaikkei itse olisikaan tästä mahdollisuudesta kohdallaan innostunut.

Näin ollen transhumanistit tapaavatkin olla sitä mieltä, että muutosta parempaan suuntaan on kaikki se, mikä lisää yksilöiden mahdollisuuksia hallita omaa elämäänsä ja valita niitä asioita ja muutoksia, jotka kohdallaan toivottaviksi kokevat. Lisäksi on syytä korostaa, että ihmisillä on oikeus saada tietää, mitä vaihtoehtoja on saatavilla ja mitä mistäkin valinnoista voi seurata. Transhumanistit tyypillisesti arvostavatkin vapaata tiedonkulkua ja tiedon yleistä vaivatonta saatavuutta suuresti.

Kannattavatko transhumanistit eugeniikkaa?

Sanan suppeassa ja vakiintuneimmassa merkityksessä eugeniikalla tarkoitetaan 1900-luvun alussa ennen toista maailmansotaa Euroopassa ja Yhdysvalloissa vaikuttanutta liikehdintää ja ajattelutapaa, jossa pyrittiin geneettisesti parantamaan ihmislajia pakkosteriloimalla "epäkelpoja yksilöitä", ja rohkaisemalla haluttuja geneettisiä ominaisuuksia omaavien ihmisyksilöiden lisääntymistä. Tällaista menettelyä on täysin mahdotonta yhteensovittaa suvaitsevaisuuden, humanismin ja tieteellisyyden varaan rakentavan transhumanismin kanssa, eivätkä transhumanistit siis alkuunkaan kannata eugeniikkaa, johon lähtökohtaisesti sisältyy sosiaaliluokkaistavaa, rasistista ja ylhäältäpäin heikoiksi tai epäkelvoiksi luokiteltuja sortavaa ajattelua. Ylipäätänsä sekin eugeniikan lähtöoletus, että ihmislajia voitaisiin valikoidun lisääntymisen kautta kehittää paremmaksi mielekkäällä aikajänteellä, on hyvin kyseenalainen.

Transhumanistit vaalivat kehollisen itsemääräämisoikeuden ja lisääntymisvapauden (engl. procreative liberty) periaatteita. Vanhempien pitää saada itse valita, lisääntyvätkö, miten lisääntyvät, ja mitä teknologia-avusteisia keinoja mahdollisesti käyttävät lisääntymisessään. Geenilääketieteen ja sukusoluvalinnan käyttö terveen, onnellisen ja monilahjakkaan lapsen saamisen todennäköisyyden kasvattamisessa on usein vastuullinen ja oikeutettu tapa vanhempien soveltaa lisääntymisvapauttaan.

Tämän lisäksi voidaan esittää perusteita kannalle, jonka mukaan vanhemmilla olisi moraalinen velvollisuus lasta kohtaan tietyssä määrin käyttää edellä mainitun kaltaisia menetelmiä, jos ne ovat turvallisia ja toimivia. Aivan kuten olisi vanhemmilta väärin olla käyttämättä hyviä saatavilla olevia lääketieteellisiä keinoja sairaan lapsen hoitoon, olisi eettisesti kyseenalaista olla etukäteen huolehtimatta siitä, etteivät turhaa kärsimystä aiheuttavat onnettomuudet lasta kohtaa, mikäli tällainen huolehtiminen on mahdollista. Tällaiset valinnat on kuitenkin parasta jättää vanhempien itsensä omantunnon varaan, tarkan lailla säätämisen ja pakottamisen sijaan. (Äärimmäisissä ja epätavallisissa tapauksissa on kuitenkin syytä puuttua siihen, miten ihmisyksilöt lisääntymisvapauttaan soveltavat; tällainen olisi esimerkiksi tilanne, missä vanhemmat aikoisivat geenisuunnitella lapsensa siten, että uudelle yksilölle koituisi selvää poikkeuksellista haittaa ja kyseisen yksilön mahdollisuudet elämässään muotoutuisivat hyvin rajoittuneiksi. Puuttuminen olisi tällöin verrannollista siihen, kuinka viranomaisten toimesta huostaanotetaan kaltoinkohdeltuja lapsia.)

Lisääntymisvapautta puoltava suhtautuminen on yhteensopivaa sen näkemyksen kanssa, että valtiot voivat tukea vanhemmuutta ja subventoida julkista terveydenhuoltoa, geneettistä neuvontaa, ehkäisypalveluja, abortteja ja geeniterapiaa siten, että ihmiset voivat oman tahtonsa pohjalta tehdä vapaita ja valistuneita lisääntymispäätöksiä, jotka epäilemättä johtaisivat siihen että tulevat sukupolvet ovat terveempiä ja kykenevämpiä onnelliseen elämään. Termejä valitettavasti sekoittavalla tavalla jotkut käyttänevät tällaisestakin eugeniikka-sanaa, mutta tästä huolimatta transhumanistit eivät pidä kovin eettisenä, jos monet tulevat ihmisyksilöt heiltä itseltään kysymättä pakotetaan syntymästään saakka omaamaan vammoja, jotka korostuneella tavalla rajoittavat terveyttä tai mahdollisuuksia onnellisuuteen. Vanhempia ei ole syytä pakottaa neutraaliin ja sivussa seisoskelevaan suhtautumiseen tällaisten vammojen syntymiseen liittyen sen enempää, kuin heitä on syytä pakottaa olla puuttumatta asiaan jos lapsensa on vaarassa joutua esimerkiksi vammoja aiheuttavaan auto-onnettomuuteen.

Lapsien geneettisen parantelun eettisyyttä pohdittaessa on hyödyllistä erottaa toisistaan seuraavat kaksi modifikaatiotyyppiä: muutokset, jotka tarjoavat uudelle yksilölle jonkinlaisen kilpailuedun enemmän tai vähemmän muiden yksilöiden kustannuksella, ja muutokset, joista kaikki hyötyvät tai jotka eivät ainakaan ole kenenkään toisenkaan kannalta erityisen haitallisia. Esimerkiksi yleistä terveydentilaa ja elinkykyä parantavat muutokset tyypillisesti kuuluvat tähän jälkimmäiseen yleishyödylliseen luokkaan, kun taas esimerkiksi urheilullisia erityisominaisuuksia, pituuskasvua tai seksuaalista vetovoimaa tehostavien muutosten voidaan sanoa lähinnä vain parantavan yksilön kykyä kilpailla muita yksilöitä vastaan. Rajanveto näiden kahden muutostyypin välillä on kyllä usein erittäin vaikeaa, mutta joka tapauksessa on kuitenkin syytä pitää arvossa sitä periaatetta, että uusia yksilöitä ennemmin paranneltaisiin kaikkia hyödyttävillä tavoilla, eikä tavoilla jotka voisivat aiheuttaa epätasa-arvoisuutta. (Tosin jos kaikille pystytään tarjoamaan yhtäläiset mahdollisuudet tehdä valintoja jälkeläistensä genomin suhteen — mihin onkin syytä pyrkiä — ei tämä eriarvoisuusproblematiikka muodostune yhtä korostuneeksi kuin toisenlaisessa tilanteessa.)

Joskus väitetään, että sukusoluvalinta- ja geenimanipulaatiotekniikoiden kehittynyt käyttö johtaisi ihmisyksilöiden ominaisuuksien ei-toivottuun yhdenmukaistumiseen. Tietynlaisten erojen tasoittumista onkin odotettavissa, jos esimerkiksi haluamme että kaikilla on mahdollisuus olla synnynnäisesti terveitä, vahvoja, älykkäitä ja viehättäviä, mutta harva kuitenkaan lienee tosissaan sitä mieltä, että esimerkiksi kystisen fibroosin kaltaiset sairaudet olisi syytä nähdä yhtenä säilytettävänä monimuotoisuuden ilmentymänä. Moinen kanta olisi olennaisesti sama kuin näkemys, jonka mukaan luunmurtumia ei saisi hoitaa koska hoito yhdenmukaistaisi kaikkia ihmisiä elinkykyisemmiksi. Samoin esimerkiksi älykkyyden ja viehättävyyden kieltäminen osalta väestöä olisi hyvin epätasa-arvoista, eikä ole syytä pelätä että positiivinen monimuotoisuus siihen loppuisi, jos tällaiset ominaisuudet kaikille sallittaisiin. Päinvastoin, jos geenimanipulaatiossa jossain vaiheessa päästään sille tasolle, että tällaisiin ominaisuuksiin pystytään kunnollisesti vaikuttamaan, mahdollistunevat samalla myös monet aivan uudenlaiset ominaisuuskokoelmat, varsinkin sitten kun aikuistenkin kehoja pystytään muokkaamaan heidän omien esteettisten mieltymystensä mukaisesti.

Vaikuttaa kuitenkin hyvin mahdolliselta, ettei sukusolujen muokkaukseen perustuva geenimanipulaatio saa koskaan aikaan mitään mullistavan merkittävää. Nykyisenkaltaisilla kehityskuluilla kestää nimittäin kaikkein äärimmäisiempienkin minimiarvioiden mukaan vähintään puoli vuosisataa ja todennäköisesti olennaisesti kauemmin, ennen kuin nämä teknologiat on kunnollisesti kehitetty, testattu ja laajasti sovellettu, ja ennen kuin merkittävä määrä muunneltuja yksilöjä syntyy ja kasvaa aikuisiksi. Näitä vaiheita aiemmin on useiden mielestä todennäköisesti jo saatavilla tehokkaampia ja suorempia menetelmiä ihmisten vaikuttaa perusominaisuuksiinsa, esimerkiksi vahvan nanolääketieteen ja muiden molekulaarisen nanoteknologian mahdollisuuksien kautta. (Yksilöiden lisääntymismahdollisuuksien erilaistamiseen perustuvan eugeniikan taasen olisi vieläkin mahdottomampaa saada mitään merkittävää aikaiseksi ennen kuin em. teknologiat ehtivät edelle, sillä eugeniikka vaatisi lukuisia sukupolvia ennen tavoittelemiensa parannusten mahdollista realisoitumista.)

Transhumanismi ja luonto

Miksi transhumanistit haluavat elää pidempään?

Tämä on henkilökohtainen valinta. Oletko koskaan ollut niin onnellinen että voisit itkeä? Onko elämässäsi ollut sellaista syvällisen ymmärryksen hetkeä, johon verrattuna koko muu olemassaolo tuntui tylsältä, harmaalta unelta josta olet juuri herännyt?

On helppoa unohtaa, kuinka hyvältä elämä tuntuu parhaimmillaan. Mutta noina hetkinä, kun todella muistamme — täydellisessä tyytymyksen tunteessa tehdessämme luovaa työtä tai rakkauteen kuuluvassa ekstaasissa — ymmärrämme kuinka arvokas ja ainutlaatuinen jokainen minuutti olemassaoloa on. Saatat miettiä itseksesi: "Olisipa elämä aina tällaista. Miksei tämä voi kestää ikuisesti?"

Ehkä se voi.

Kun transhumanistit haluavat pidentää elämää, he eivät tyydy vain lisäämään muutamaa vuotta elämään vanhustentalossa. Päämääränä on lisätä elämään terveitä, onnellisia ja tuottavia vuosia — siis niille, jotka haluavat valita tällaisen vaihtoehdon. Ideaalitilanteessa jokainen voisi itse päättää milloin haluaa kuolla, tai olla kokonaan kuolematta. Monet — joskaan eivät kaikki — transhumanistit haluavat elää pidempään, koska he haluavat tehdä, oppia ja kokea enemmän, pitää enemmän hauskaa ja olla pidempään rakkaittensa seurassa; jatkaa kasvuaan yli sen vähäisen vuosikymmenmäärän, jonka evoluutio meille luontevimmin antaisi, ja nähdä kaikki ihmeet, jotka tulevaisuus tuo tullessaan. Kuten erään kryoniikkaorganisaation myyntipuhe kuuluu:

"Elämänhallinta ja sydämen viisaus perustuvat aikaan. Beethovenin viimeisissä kvarteteissa, 'vanhojen miesten' kuten Sofokleen, Russellin ja Shaw'n teoksissa, näemme häivähdyksiä aikuisuudesta ja substanssista, kokemuksesta ja ymmärryksestä, kauneudesta ja humaanisuudesta, jota ei ole läsnä lapsissa eikä teini-ikäisissä. He saavuttivat tuon tason, koska elivät pitkään, koska heillä oli aikaa kokeilla ja kehittyä ja pohtia; aikaa, jota meillä kaikilla voisi olla. Kuvittele ihmisten kuten Benjamin Franklinin, Lincolnin, Newtonin, Shakespearen, Goethen ja Einsteinin elävän ei vain muutamaa vuosikymmentä vaan vuosisatojen ajan. Kuvittele maailma, joka koostuu heidänkaltaisistaan yksilöistä. Se olisi todellakin sitä mitä Arthur C. Clarke kutsui 'Lapsuuden Lopuksi' — aikuisuuden ja ihmisyyden alku."

Katso myös:

Kuolemattomuus FAQ — kolmekymmentä usein kysyttyä kysymystä ja usein esitettyä vastaväitettä elämän pidentämistä ja kuolemattomuutta vastaan.

Eikö transhumanismi ole luonnon peukalointia?

Niinkin voidaan ajatella, mutta transhumanistien mielestä "luonnon peukaloimisessa" ei ole mitään häpeämistä sinänsä; ei löydy syitä, joiden vuoksi olisi sopimatonta parantaa luontoa silloin kun parannukset ovat mahdollisia ja eettisesti toivottavia tuloksia tuottavia — oli sitten kyse sairauksien poistamisesta, maatalouden tehostamisesta voidaksemme ruokkia suurta ihmispopulaatiota tai tietoliikennesatelliittien lähettämisestä kiertoradalle. Olihan "luonnon/luonnollisuuden peukalointia" sekin, kun tuhansia vuosia sitten siirryimme metsästäjä-keräilijöiden elämäntavasta harrastamaan myös maanviljelystä, mitä siirtymää useimmat meistä näin jälkikäteen pitänevät varsin hyvänä ideana, vaikka varmasti sitäkin aikoinaan vastustettiin perinteisiin ja "luonnollisuuteen" vedoten.

Monissa tapauksissa on tietysti hyviä, käytännöllisiä syitä luottaa luonnon omiin prosesseihin. Asioita ei kuitenkaan voi määritellä hyviksi tai pahoiksi sen mukaan, ovatko ne luonnollisia vai eivät. Jotkut luonnolliset asiat ovat useimpien mielestä selkeästi pahoja: nälkään kuoleminen, tuberkuloosi tai tiikerin kitaan joutuminen. Samoin monet synteettiset asiat ovat pahoja: DDT-myrkytys, auto-onnettomuudet ja ydinaseet.

Otetaan esimerkiksi ihmisen kloonaaminen. Jotkut sanoivat, että ihmisten kloonaaminen on luonnollista, koska ihmiskloonit ovat periaatteessa vain identtisiä kaksosia. Näin voidaan ajatella, mutta asian ydin on siinä, ettei sillä ole väliä ovatko kloonit luonnollisia vai eivät. Kun keskustelemme esimerkiksi siitä, pitäisikö ihmisiä kloonata vai ei, meidän täytyy verrata useita mahdollisia haluttuja seurauksia useisiin mahdollisiin ei-haluttuihin seurauksiin, ja kiinnittää huomiota myös näiden seurausten todennäköisyyksiin. Esimerkiksi tällaisissa kunnollisemmissa eettisissä tarkasteluissa on kyse monimutkaisemmista asioista kuin kloonaamisen sivuuttamisesta epäluonnollisena, ja tällaisten pohdintojen tuloksena voidaan tehdä selvästi parempia ja valistuneempia päätöksiä kuin mitä "luonnollisuuteen" vedoten helposti päädytään tekemään.

Tämä kaikki saattaa näyttää triviaalilta, ja niin pitäisikin. On uskomatonta, kuinka ihmiset yhä perustelevat kantansa (verhoillusti) sanomalla "se on oikein, koska asiat on aina tehty niin" tai "se on oikein, koska luonto teki sen sellaiseksi". Tällaisiin kantoihin sisältyy ns. naturalistinen virhepäätelmä, toimimaton ajattelumalli, jonka filosofit ovat jo kauan sitten perusteellisesti osoittaneet kestämättömäksi.

Katso:

http://en.wikipedia.org/wiki/Naturalistic_fallacy

Eivätkö transhumanistiset teknologiat tee meistä epäinhimillisiä?

Tämän kysymyksen tienoilla usein sekoitetaan toisiinsa "ihmisen" ja "inhimillisyyden" käsitteet. "Ihmisyys" tarkoittaa kuulumista ihmislajiin, Homo sapiensiin — kyse on lähinnä tiettyjen biologiaan pohjautuvien kriteerien täyttämisestä. Transhumanistit haluavat kohdallaan muuttaa monia Homo sapiensin lajityypillisiä piirteitä (joita on sekä fyysisiä että psyykkisiä), mutta toki säilyttää esimerkiksi "inhimillisyyden" — muiden huomioimisen ja myötätunnon.

Ihmisyys ei ole välttämätön ehto inhimillisyydelle, ja Homo sapiensin yli on mahdollista kehittyä siten, että pelkästään ihmisyyden negatiiviset (monessa mielessä nimenomaan epähumaanit!) puolet, kuten yleiset egoistiset taipumukset, jäävät taakse.

Eikö kuolema ole osa asioiden luonnollista kiertokulkua?

Transhumanistit pitävät kiinni siitä, ettei asioita voi määritellä hyväksi tai pahaksi sen perusteella ovatko ne luonnollisia vai eivät. [Katso myös "Eikö transhumanismi ole luonnon peukalointia?" ja "Miksi transhumanistit haluavat elää pidempään?"]

Ihmisen keskimääräinen elinikä liikkui 20 ja 30 ikävuoden välillä läpi suurimman osan lajimme historiaa. Suurin osa nykyihmisistä elää siis epänormaalin vanhaksi. Johtuen tarttuvien tautien, onnettomuuksien, nälkäkuoleman ja väkivaltaisen kuoleman suuresta todennäköisyydestä esi-isiemme aikoina vain hyvin harvat heistä elivät yli 60-70 ikävuoden. Tästä johtuen oli hyvin vähän evolutiivista painetta kehittää komprehensiivisempia solunkorjausmekanismeja, joita olisi tarvittu elämän pidentämiseen yli kolmenkympin rajan. Näiden menneisyytemme ikävien olosuhteiden vuoksi kärsimme nyt väistämättömästä rappeutumisesta vanhetessamme: vaurioita kasaantuu nopeammin kuin keho pystyy korjaamaan, kudokset ja elimet alkavat reistailla ja lopulta kuolemme.

Halu kuolemattomuuden saavuttamiseen on yksi ihmisen syvimpään juurtuneista pyrkimyksistä. Se on ollut tärkeä teema kirjallisuudessa ja muinaismyyteissä ensimmäisistä muistiin kirjoitetuista tarinoista lähtien. Se on pohjana maailman uskontojen opetuksissa sielun kuolemattomuudesta ja kuolemanjälkeisestä elämästä. Jos kuolema on osa luonnon kiertokulkua, niin on myös ihmisen halu voittaa kuolema.

Ennen transhumanismia ainoa toivo kuolemattomuuden saavuttamiseen oli uudelleensyntyminen tai tuonpuoleisessa tapahtuva ylösnousemus. Niillä, jotka näkivät tällaiset uskonnolliset opit mielikuvituksemme tuotteina, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä kuolema väistämättömänä faktana. Sekulaariset maailmankatsomukset, kuten perinteinen humanismi, sisälsivät yleensä jonkinlaisen selityksen miksi kuolema ei lopulta niin paha juttu ollutkaan. Jotkut eksistentialistit menivät jopa niin pitkälle, että väittivät kuoleman antavan elämälle tarkoituksen.

On ymmärrettävää, että ihmiset halusivat keksiä selityksiä kuolemalle — asialle kun ei ole historiallisesti paljoa pystytty tekemään. Täten oli jossain määrin järkevää keksiä lohdullisia filosofioita, joiden mukaan vanhuuteen kuoleminen on hyvä asia ("deathismi"). Jos sellaiset filosofiat olivat ennen suhteellisen harmittomia ja toivat ehkä jopa terapeuttista hyötyä, ovat ne nyt menettäneet merkityksensä. Tänä päivänä tiedostamme mahdollisuuden poistaa ikääntyminen kokonaan ja voimme aktiivisesti kamppailla kuolemaa vastaan elämänpidennystekniikoilla ja kryoniikalla. Tämä tekee "deathistien" filosofioiden illuusioista vaarallisia, sananmukaisesti kuolettavia, koska ne kannattavat alistumista ja rohkaisevat passiivisuuteen.

"Deathistisen" kannan ottaminen sisältää usein tietyn tekopyhän elementin. On odotettavissa ja toivottavissa, että kun jonain päivänä "deathistille" esitetään todelliset vaihtoehdot (A) sairastuminen, vanheneminen ja kuolema, ja (B) annos uutta, nuorta ja tervettä elämää ystävien ja rakkaiden seurassa, niin suurin osa valitsee jälkimmäisen vaihtoehdon.

Jos muutama ihminen tästä huolimatta valitsee kuoleman, se on valinta, jota tullaan pahoittelemaan mutta silti kunnioittamaan. Transhumanistinen etiikka kuoleman suhteen on kristallinkirkas: kuoleman pitäisi olla vapaaehtoista. Tämä tarkoittaa, että jokaisen tulisi olla vapaa pidentämään elämäänsä ja järjestää ruumiinsa kryoniseen säilytykseen kuoleman sattuessa. Tämä tarkoittaa myös sitä, että eutanasian (yksilön vapaaehtoisella suostumuksella informoiduissa olosuhteissa) tulisi olla ihmisen perusoikeus.

Voi olla, että todellinen ikuisesti eläminen on mahdotonta jopa niille, jotka ovat tarpeeksi onnekkaita selviytyäkseen aikaan, jolloin teknologia on kehitetty huippuunsa, ja jopa täysin ideaaliolosuhteissa. Aineen ja energian määrä universumissa on tämänhetkisten kosmologisten mallien mukaan rajallinen, joten universumin lämpökuolema on jonkinasteinen henkilökohtainen huoli optimistiselle transhumanistille.

On kuitenkin liian aikaista sanoa, ovatko päivämme välttämättä luetut. Kosmologia on vielä teoreettisesti epävakaa tiede; käsitykset siitä, onko loppumaton informaatioprosessointi (joka saattaisi mahdollistaa ladatun mielen ikuisen elämän) periaatteessa mahdollista vai ei, tuntuvat muuttuvan muutaman vuoden välein (mielenkiintoisina spekulaatioina ks. kuitenkin esim. alfa- ja omegapistelaskenta). Meidän täytyy toistaiseksi elää tämän epävarmuuden kanssa, ja akuutimpi ongelma onkin, pystymmekö pysymään hengissä niin pitkään, että saamme näihin kysymyksiin varmemmat vastaukset.

Katso myös:

Kuolemattomuus FAQ — kolmekymmentä usein kysyttyä kysymystä ja usein esitettyä vastaväitettä elämän pidentämistä ja kuolemattomuutta vastaan.

Ovatko transhumanistiset teknologiat ympäristöystävällisiä?

Teknologioiden ympäristövaikutukset riippuvat siitä, miten niitä käytetään, eli ympäristöongelmiin liittyy sekä teknologinen että poliittinen ulottuvuus. Transhumanististen visioiden tavoittelussa keskeiset jo saavutetut teknologiset välineet — informaatioteknologia, lääketieteen menetelmät ja huipputeknologia yleisesti ottaen — tapaavat olla varsin ympäristöystävällisiä keskiasteen teknologioihin verrattuna. Kasvavan ihmismäärän tarpeiden tasapainotuksessa suhteessa luonnon kestokyvyn rajoihin tarvitaan kuitenkin teknologisen edistyksen lisäksi myös poliittista tahtoa ja kykyä ottaa huomioon myös muut seikat kuin omat ja välittömän lähipiirin intressit.

Transhumanistien puolesta puhuu se, että nykyiset teknologiat, siten kuin niitä tällä hetkellä käytetään, eivät ole kestäviä. Käytämme resursseja — öljyä, kaivostuotteita, ilmakehän saastekapasiteettia — nopeammin kuin ne uusiutuvat. Nykymenolla useat keskeiset resurssit loppunevat jo kuluvalla vuosisadalla. Kaikkiin realistisesti mahdollisiin tapoihin selvitä uhkaavasta kriisistä kuuluu puhtaamman ja kestävämmän teknologian kehittäminen. Onkin syytä pitää huolta siitä, että tärkeiden teknologioiden kehitystyö on taloudellisesti houkuttelevaa, ja että ekologisesti tuhoisa toiminta puolestaan ei ole.

Vahva nanoteknologia voi tarjota meille keinon tuottaa käytännöllisesti katsoen mitä tahansa hyödykkeitä täysin ilman jätettä ja saasteita. Lisäksi voisimme puhdistaa sen avulla kaiken primitiivisemmän teknologian aikaansaaman sotkun. Tähän transhumanistien standardiin monien muiden ympäristöaatteiden on hyvin vaikea vastata. Yleisesti ottaen ympäristöongelmien hoidossa ei lienekään hyvä idea pyrkiä palaamaan kaikin puolin taaksepäin menneiden aikojen ratkaisuihin — poliittisista syistä tällainen vaihtoehto ei kuitenkaan tule onnistumaan — vaan syytä on katsoa ja pyrkiä eteenpäin, uusiin potentiaalisesti kovinkin ratkaiseviin teknologioihin. Tämä lähestymistapa ja ratkaisumalli ympäristöongelmiin mahdollistaa myös sen poliittisen realiteetin hyväksymisen, että suurta osaa ihmiskunnasta ei kuitenkaan saatane mainittavasti tinkimään omista intresseistään ympäristön hyväksi — vaikka jokainen ihmiskunnan vastuullinen jäsen toki ottaakin ympäristönäkökohdat huomioon henkilökohtaisissa valinnoissaan.

Lisäkysymyksiä teknologioista ja terminologiasta

Mitä on mielen lataaminen tietokoneelle ("uploading")?

Mielen lataaminen tietokoneelle ("uploading") tarkoittaa biologispohjaisen mielen siirtämistä toimimaan biologisten aivojen sijaan tietokonelaitteistolla. Tällainen operaatio voisi olla monella tavalla hyödyllinen:

Ladatut mielet eivät vanhenisi biologisesti.
Mielistä voitaisiin tehdä helposti säännöllisiä varmuuskopioita; tällöin onnettomuuden sattuessa mieli voitaisiin palauttaa varmuuskopiosta, joten vain uusimmat muistot menetettäisiin.
Ladattu mieli ei tarvitsisi sähkön lisäksi muuta fyysistä ravintoa, erityistä asuntoa jne, joten sellaisena eläminen olisi oletettavasti halvempaa kuin biologisena ihmisenä.
Ajattelun nopeus riippuisi vain saatavilla olevasta laskentakapasiteetista; täten riittävän kehittyneen tietotekniikan avulla ladattu mieli voisi elää pitkänkin subjektiivisen ajan yhdessä päivässä.
Ladattu mieli voitaisiin siirtää datana valon nopeudella suoritusympäristöstä toiseen. Tämä olisi erityisen käytännöllistä esimerkiksi mahdollisen avaruuden kolonisaation aikoina.
Radikaalit mutta hallitut kognitiiviset muutokset olisivat helpompia suorittaa ladatulle mielelle. Täten ladatun mielen päivittäminen yli-inhimillisen älykkääksi olisi helpompaa kuin biologisen mielen.
Latausteknologia voisi mahdollistaa syväjäädytettyjen aivojen sisältämien mielien herättämisen, mikäli syväjäädytys ei sotke aivojen informaatiosisältöä.

Potentiaalisesti toimivia mielenlataustekniikoita on useita: on esitetty esimerkiksi, että aivot voitaisiin mahdollisesti skannata viipale viipaleelta riittävän suurella tarkkuudella mielenkin prosessit täten toisintavan simulaation mahdollistamiseksi. Toisaalta myös vähemmän destruktiivisia vaihtoehtoja on vakuuttavasti näytetty periaatteessa mahdollisiksi: riittävän vahvalla nanoteknologialla voitaneen suorittaa ns. Moravec-siirto (ks. esim. Eliezer Yudkowskyn Staring into the Singularity -esseen Uploading-kappale). Tämä siirto perustuu neuronien toiminnallisuuden siirtämiseen tietokoneelle yksi kerrallaan, täten ikään kuin liu'uttaen mieli pikkuhiljaa pois biologisista aivoista. Tarkemmasta teknisestä selityksestä kiinnostuneita suositamme tutustumaan yo. linkkiin.

Jotkut ovat huolestuneita siitä, säilyykö heidän henkilökohtainen identiteettinsä mielen lataamisen jälkeen ennallaan. Transhumanistien keskuudessa on tästä erilaisia näkemyksiä; jotkut katsovat, että identiteetti ei säily, jotkut taas näkevät asian siten, että säilyy se, kunhan identiteetin muodostavat muistot, arvot, asenteet ja tunteet säilyvät ennallaan, mahdollisesti kausaalinen jatkumo säilyttäen. Lataaminen täyttää teoriassa molemmat vaatimukset, ja liu'uttava Moravec-siirto kelpaakin useimmille ajatuskokeeksi identiteetin säilyttävästä latauksesta.

Huomattava luonnollisesti on, että jos mielen lataaminen kuulostaa epämiellyttävältä ajatukselta, ei transhumanistinen ideologia ketään pakota sitä läpikäymään. Oleellista on se, että tämäkin vaihtoehto olisi suotavaa olla olemassa heille, jotka sitä haluavat hyödyntää.

Luonnollisesti latauksesta tulisi joitain poliittisia ja lakiteknisiä ongelmia: jos joku henkilö ladataan epädestruktiivisesti (ts. tehdään vain kopio koneelle), ketä sitovat henkilön tekemät sopimukset? Kuka omistaa ladatun henkilön omaisuuden? Kuka on naimisissa henkilön vaimon kanssa? Samat ongelmat tulevat vastaan myös silloin, jos valmiiksi ladattu mieli päättää kopioida itsensä. Nämä ongelmat kuitenkin ratkaistaneen ennen pitkää yhteiskunnallisella keskustelulla.

Tärkeä mielenlatausta komplementoiva teknologia on virtuaalitodellisuus. Vaikka ladatuille mielille voitaneenkin kehittää fyysisessä maailmassa toimimiseen tarvittavia laitteita (esim. keinotekoisia kehoja), olisi virtuaalitodellisuus usein näppärämpi tapa tarjota mielille mukava elinympäristö, semminkin kun ladatut mielet saattavat toimia kehittyneillä tietokoneilla paljon fyysisen maailman asujaimistoa nopeampaan tahtiin.

Lisätietoa:

Whole Brain Emulation: A Roadmap (PDF) - Future of Humanity Institute, Oxford University (2008)

Mitä on virtuaalitodellisuus?

Virtuaalitodellisuus on simuloitu ympäristö, jonka aistit kuitenkin havaitsevat enemmän tai vähemmän aitona.

Teatteri, ooppera, elokuvat ja TV voidaan nähdä primitiivisinä virtuaalitodellisuuden edeltäjinä. Ne eivät kuitenkaan täytä kunnollisen virtuaalitodellisuuden tunnusmerkkejä: immersiota, vuorovaikutteisuutta ja kaikkien aistien hyödyntämistä.

Primitiivisiä virtuaalitodellisuuksia on ollut käytössä jo pidemmän aikaa esim. lentäjien ja astronauttien koulutuksessa. Pikkuhiljaa immersiiviset virtuaalitodellisuustekniikat halpenevat ja levinnevät esim. tietokonepelien puolelle. Samalla tekniikka kehittyy ja virtuaalitodellisuudesta tulee yhä enemmän ja enemmän fyysisen todellisuuden näköistä, kuuloista ja tuntuista.

Pitkällä aikavälillä virtuaalitodellisuustekniikka tarjoaa lähes rajattomia mahdollisuuksia inhimillisen luovuuden toteuttamiseen. Voitaisiin luoda keinotekoisia kokeellisia maailmoja, joiden fysiikan laeilla ei välttämättä ole mitään tekemistä tämän maailman kanssa, mutta jotka kuitenkin vaikuttavat tämän maailman vieraileville asukeille todellisilta. Näitä maailmoja voidaan käyttää niin työntekoon, viihteeseen kuin sosialisointiinkin. Ladatut mielet voisivat toimia virtuaalitodellisuuksissa erityisen helposti (ilman minkäänlaisten mekaanisten liittymävälineiden tarvetta), ja monet niistä viettäisivätkin todennäköisesti suurimman osan ajastaan virtuaalitodellisuuksissa.

Mitä on kryoniikka?

Kryoniikka on kokeellinen lääketieteen haara, joka pyrkii pelastamaan ihmishenkiä kylmäsäilömällä vastikään kuolleiden kehoja siinä toivossa, että joskus tulevaisuudessa ne voitaisiin jälleen herättää henkiin.

Kryoniikan soveltaminen ei vaadi, että osaisimme herättää jäädytettyjä ihmisiä henkiin — emmekä vielä osaakaan. Vaaditaan vain, että voimme säilöä potilaita riittävän hyvin, että jonain päivänä, mahdollisesti pitkälläkin tulevaisuudessa, jäädytyksen aiheuttamat vauriot ja alkuperäinen kuolinsyy ovat hoidettavissa. Kryoniikan luonteeseen kuuluu, että tässä kehityksen vaiheessa kliiniset kokeet sen toimivuudesta ovat valitettavasti mahdottomia. Mm. siksi kryoniikkaa ei tulekaan pitää takuuna "kuolemanjälkeisestä elämästä", vaan vain eräänä potentiaalisena mahdollisuutena.

Photo courtesy of Alcor Life Extension Foundation.

On mahdollista stabiloida ruumiin tila kylmentämällä sitä nestetypessä (-196 °C). Tämä prosessi aiheuttaa merkittävän määrän soluvaurioita, joita kuitenkin voidaan pyrkiä minimoimaan ruumiin asianmukaisella käsittelyllä (kryoprotektanteilla) ennen jäädytystä. Jääkristallien muodostuminen voidaan estää jopa kokonaan ns. vitrifikaatioprosessilla, jonka yhteydessä potilaan keho muutetaan osittain lasimaiseksi. (Tämä saattaa kuulostaa aika drastiselta muutokselta, mutta kryoniikan tarkoituksena ei ole säilöä elämän prosessia, vaan rakenne, koska prosessit saadaan periaatteessa käynnistettyä uudelleen kunhan ruumiin, erityisesti aivojen, rakenteisiin koodattu informaatio säilyy riittävän tarkasti.) Jäädytyksen jälkeen potilaan keho ei juurikaan kärsi lisää vaurioita vuosituhansienkaan kuluessa. [Katso: Alcor: Cryonics Myths]

Onko sitten järkevää järjestää ruumiinsa kryosäilöttäväksi? Ainakin se on tähän mennessä ainoa vaihtoehto parantaa kuolemasta selviytymisen todennäköisyyttä — mahdollisuudet elvyttämiseen eivät ole ainakaan pienemmät kuin perinteisissä hautausmenetelmissä. Jos nanoteknologia kehittyy kuten monet alan asiantuntijat odottavat, kryosäilöttyjen kehojen uudelleenanimointi (mikäli se siis ylipäätänsä on mahdollista, eli jäädytys ei aiheuta liikaa vahinkoa) voi mahdollistua jo tämän vuosisadan puolella — ilmankin teknologista singulariteettia.

Kun ajatellaan nykyisiä lääketieteen menetelmiä ja sitä, millaisina esim. 1700-luvun ihmiset olisivat ne nähneet, näytämme "herättävän ihmisiä kuolleista" jatkuvasti: pysähtynyt sydän voidaan käynnistää uudelleen ja kylmään veteen hukkunut voidaan elvyttää. Käsityksemme siitä, missä elämän ja kuoleman raja menee on muuttunut hyvin paljon, eikä ole edes erityisen uhkarohkeaa sanoa, että jos tunnin ajan kylmässä vedessä "kuolleena" (hengittämättä, sydän pysähtyneenä ja ilman havaittavaa aivotoimintaa) ollut ihminen voidaan elvyttää nykytekniikalla, sadan vuoden päästä voi olla mahdollista herättää henkiin jopa sata vuotta kylmässä lasitteessa odottanut ihmiskeho.

Loppujen lopuksi valinta on, kuten transhumanistiselle filosofialle sopii, aina kunkin yksilön itsensä. Läheskään kaikki transhumanistit eivät ole kiinnostuneita sopimaan ruumiinsa kryosäilömisestä, mutta jotkut näkevät potentiaalisenkin mahdollisuuden panostuksen arvoiseksi. Toiset puolestaan pyrkivät transhumanisminkin yhteydessä keskittymään projekteihin, jotka kokevat maailmanparannuksellisesti hyödyllisemmiksi kuin suhteellisen suuret panostukset oman henkilökohtaisen elämän jatkumiseen.

Kaupallisten kryoniikkaorganisaatioiden Alcor Life Extension Foundationin ja Cryonics Instituten sivuilta löytyy lisätietoa kryoniikasta. Varsin hyvä ei-kaupallinen tietolähde on puolestaan Ralph C. Merklen kryoniikkasivu linkkeineen.

Mitä tarkoittaa posthumaani?

Posthumaani on termi, jolla tarkoitetaan mahdollista tulevaisuuden olentoa, joka on ylittänyt ihmisen rajoitukset niin radikaalisti, ettei häntä voida pitää enää nykymittapuun mukaan ihmisenä. Transhumanistin voidaan sanoa olevan siirtymävaiheessa, matkalla ihmisyydestä kohti posthumaaniutta, mutta transhumanistiksi itseään kutsuva ei kuitenkaan pidä itseään transhumaanina siinä mielessä, että luulisi olevansa "korkeammalle kehittyneen" lajin edustaja. Transhumanistiksi itseään kutsuva ihminen tarkoittaa sillä vain olevansa transhumanismin kannattaja.

Periaatteessa mahdollisia olemassaolon piirteitä — joiden todellistaminen käytännössä kuitenkin vaatinee vielä vähintäänkin paljon työtä — posthumaaneille lienevät esimerkiksi seuraavat: kognitiivinen ylivertaisuus esimerkiksi kaikkiin ikinä eläneisiin ihmisiin nähden vähintäänkin samoin kuin ihmiset ovat kognitiivisesti kehittyneempiä kuin esimerkiksi simpanssit tai koirat; keho, joka on immuuni ikääntymiselle ja taudeille; kyky valita omat psyykkiset piirteensä ja mielentilansa tahdonalaisesti; kyky kokea rakkautta, taiteellisia elämyksiä ja fokusoitunutta mielenrauhaa sellaisella intensiteetillä, joka on ihmismielille tavoittamatonta (tai kyky saavuttaa mielentiloja, joita ihmismielet eivät pysty edes kuvittelemaan).

Posthumaanit voivat olla täysin synteettisiä keinoälyjä, muunneltuja uuteen substraattiin ladattuja ihmismieliä, tai seurausta monien erillisten ja osittaisten mutta kumuloituvien perustavanlaatuisten modifikaatioiden tekemisestä jossain mielessä nykyisessä biologisessa muodossaan säilyvään ihmiseen. Tämä viimeksimainittu vaihtoehto vaatinee joko ihmisorganismin uudelleensuunnittelua vahvan nanoteknologian keinoin, tai ihmisen muunlaista radikaalia muokkausta yhteiskäyttäen esimerkiksi somaattista geenimuuntelua, psyykkisiin ominaisuuksiin suuresti vaikuttavia lääkeaineita, sekä erinäisiä tapoja luoda suoria linkkejä ihmiskehon ja -aivojen sekä informaatioteknologian välille.

Jotkut kirjoittajat, jotka eivät ole saaneet otetta posthumaaniuden käsitteestä, käyttävät tätä termiä ikään kuin voisimme tulla posthumaaneiksi pelkästään muuttamalla omaa käsitystämme itsestämme. Tällaiseen tällä sanalla ei kuitenkaan viitata, vaan posthumaaniksi tulemisessa on kyse niin perinpohjaisesta muutoksesta ihmisyyteen, ettei tätä muokkautumista voida aikaansaada pelkästään psykologisin keinoin, vaan psyykemme fyysisten pohjarakenteiden muuttaminen on välttämätöntä.

Meille ihmisille on vaikeaa kuvitella millaista olisi olla posthumaani, jolla saattaa olla kokemuksia ja ajatuksia joita me emme pysty alkuunkaan käsittämään. Posthumaanit saattavat elää varsinaista fyysistä olomuotoa tarvitsemattomina informaatiokuvioina laajoissa tietoverkoissa, ja heidän mielensä saattavat soveltaa meille täysin outoja kognitiivisia arkkitehtuureja tai ihan uusia aistimodaliteetteja. Posthumaanit saattavat pystyä siirtämään muistoja, ajatuksia ja kokemuksia mielestä toiseen, mikä suuresti parantaisi kommunikaation laatua ja tehokkuutta, puhumattakaan ihan uudentasoisista sosiaalisuuden ja ekstaattisenkin ykseyden kokemuksista. Yksittäisten posthumaanien yksilöiden mielten väliset rajat eivät välttämättä olisi ollenkaan niin selviä kuin toisistaan vielä nykyään tietyllä tasolla erotetuiksi tuomittujen ihmismielten väliset rajat.

Posthumaanit saattavat muokata itseään ja ympäristöään niin monilla uusilla ja perinpohjaisilla meidän arviointikykymme ulottumattomissa olevilla tavoilla, että nämäkin tässä esitetyt spekulaatiomme heidän luomastaan maailmasta ja olemassaolonsa yksityiskohtaisemmasta luonteesta ovat lähes varmasti melkoisen huonosti osuvia.

Transhumanismi filosofisena ja kulttuurillisena näkökantana

Mitkä ovat transhumanismin filosofisia ja kulttuurillisia edeltäjiä?

Ihmisen halu kehittää itseään ja saavuttaa jopa jumalallisiksi miellettyjä ominaisuuksia on oletettavasti yhtä vanha kuin ihmislaji itse. Ihmiset ovat aina tahtoneet laajentaa olemassaolonsa rajoja niin ekologisesti, maantieteellisesti kuin henkisestikin. Aina on löytynyt yksilöitä, jotka haluavat ylittää jokaisen rajoituksen ja esteen.

Aina esihistoriallisista ajoista asti ihmiset ovat kärsineet suuresti rakkaittensa kuolemasta, ja lukuisiin primitiivisiin uskomusjärjestelmiin (kuten myös nykyisiin uskontoihin) sisältyykin lohtua tuovia myyttejä kuolemanjälkeisestä elämästä. Vastaavanlaisia myyttejä luotiin myös maanpäällisen elämän pidentämisen mahdollisuuksiin liittyen — jo muinaisessa sumerialaisessa Gilgamesh-eepoksessa (noin 2000 eaa.) kuningas Gilgamesh etsii kuolemattomuutta ja Egyptissäkin luettiin noin 2600 vuotta sitten papyrusta nimeltä Book for Transforming an Old Man into a Youth of Twenty. Myös useissa alkemistisissa ja maagisissa traditioissa voidaan nähdä pyrkimys kuolemattomuuteen; tieteellisten metodien puuttuessa elämän eliksiiriä etsittiin taikakeinoista.

Paul Manship: Prometheus

Muinaisilla kreikkalaisilla oli vaihteleva suhtautuminen ihmisen kehittymiseen, mutta hekin olivat innostuneita ideasta. Se voidaan nähdä esimerkiksi myytissä Prometeuksesta, joka varasti tulen Zeukselta ja antoi sen ihmisille siten pysyvästi parantaen ihmiskunnan olotilaa. Myytissä Daidaloksesta etevä insinööri ja taiteilija haastaa jumalat kerta toisensa jälkeen onnistuen melko menestyksekkäästi parantamaan ihmisen kykyjä ei-maagisin keinoin. Toisaalta mukana on myös käsite hybris, röyhkeys: että jotkin kunnianhimot ovat vaarallisia ja tuovat tuhon, jos niitä tavoitellaan. Lopussa Daidaloksen saavutukset päättyvät katastrofiin (ei kuitenkaan jumalien vuoksi vaan täysin luonnollisista syistä).

Kreikkalaiset filosofit ottivat myös ensimmäiset haparoivat askeleet kohti puhtaasti loogista ajattelua. Sokrates ja sofistit laajensivat kriittistä ajattelua metafysiikasta ja kosmologiasta myös etiikkaan ja kysymyksiin yhteiskunnasta ja ihmisen psykologiasta. Tästä kyselystä nousi kulttuurillinen humanismi, tärkeä suuntaus läpi länsimaisen tieteen, politiikan, etiikan ja lain historian.

Keskiajan uskonnollisen tieteenfilosofian, skolastiikan, väistyttyä renessanssiajalla ihminen ja luonnollinen maailma tulivat jälleen hyväksytyiksi tutkimuskohteiksi. Renessanssin humanismi rohkaisi ihmisiä luottamaan mieluummin omiin havaintoihinsa ja päättelyynsä kuin uskonnollisiin auktoriteetteihin. Renessanssin humanismi loi myös kuvan ideaali-ihmisestä, joka on korkealle kehittynyt niin tieteellisesti, moraalisesti, kulttuurillisesti kuin henkisestikin. Virstanpylväs tässä kehityksessä oli Giovanni Pico della Mirandolan Ihmisen arvokkuudesta (Oratio de hominis dignitate, 1486), joka toteaa ettei ihmisellä ole valmista muotoa, vaan on ihmisen tehtävä luoda itselleen muoto. Moderni tiede taas alkoi saada muotonsa Kopernikuksen, Keplerin ja Galileon työn kautta.

Francis Bacon: Novum Organum (1620)

Valistuksen ajan voidaan sanoa alkaneen Francis Baconin Novum Organum -teoksen (1620) julkaisusta, missä hän ehdottaa empiiriseen tutkimukseen perustuvaa tieteellistä metodia sen sijaan, että pyrittäisiin osoittamaan jotain todeksi a priori (ennen kokemusta). Bacon kannattaa hanketta "vaikuttaa kaikkiin mahdollisiin asioihin", tarkoittaen tällä luonnon hallinnan saavuttamista jotta voitaisiin kohentaa ihmisen elinolosuhteita. Renessanssin perintö yhdistyy vaikutteisiin Kolumbukselta, Isaac Newtonilta, Thomas Hobbesilta, John Lockelta, Immanuel Kantilta, markiisi de Condorcet'lta ja muilta muodostamaan pohjan rationaaliselle humanismille, joka painottaa tiedettä ja kriittistä ajattelua tapoina oppia todellisuuden ja ihmisen luonteesta ja kohtalosta ja luo perustan moraalille. Rationaalinen humanismi on transhumanismin suora edeltäjä.

1800- ja 1900-luvuilla voidaan havaita häivähdyksiä ideasta, että jopa ihmistä itseään voidaan kehittää tieteen menetelmillä. Benjamin Franklin ja Voltaire spekuloivat ihmisen eliniän pidentämisestä lääketieteen avulla. Erityisesti Darwinin jälkeen ateismi ja agnostismi alettiin nähdä houkuttelevina vaihtoehtoina kristinuskolle. 1900-luvun optimismi degeneroitui kuitenkin usein kapea-alaiseksi positivismiksi ja uskoksi, että kehitys on automaattista. Kun tämä katsantokanta törmäsi yhteen todellisuuden kanssa, jotkut ihmiset reagoivat kääntymällä irrationalismiin. Tämän seurauksena syntyi paljon anti-teknologisia ja -intellektuaalisia asenteita, joiden jälkiä voimme yhä tänä päivänä nähdä mm. joissain postmoderneissa näkemyksissä, New Age -liikkeessä ja uus-luddiittisissa järjestöissä.

Merkittävä tekijä transhumanistisen liikkeen muodostumisessa oli brittiläisen biokemistin J.B.S. Haldanen essee Daedalus: Science and the Future (1923), jossa hän käsittelee sitä, miten tieteelliset ja teknologiset löydöt saattavat muuttaa yhteiskuntaa ja parantaa ihmisten elinolosuhteita. Essee sai aikaan tulevaisuusorientoituneiden kirjoitusten ketjureaktion, sisältäen mm. J. D. Bernalin The World, the Flesh and the Devil -kirjan (1929), jossa spekuloidaan avaruuden asuttamisella ja bionisilla implanteilla sekä kehittyneen sosiologian ja psykologian keinoin suoritetuilla psyykkisillä parannuksilla; Olaf Stapledonin työt; ja Bertrand Russellin esseen Icarus: the Future of Science (1924), joka otti pessimistisemmän asenteen sanoessaan, että ilman suurempaa hyväntahtoisuutta maailmassa teknologia tulee nostamaan pääasiassa vain ihmisten kykyä vahingoittaa toisiaan. Science fiction -kirjailijat kuten H.G. Wells ja Olaf Stapledon saivat myös monet ajattelemaan ihmislajin tulevaa evoluutiota. Yksi usein mainittu kirja on Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma (1932) -dystopia, jossa käytetään psykologista ehdollistamista, seksuaalisuuden epäsiveellistämistä, bioteknologiaa ja opiaattisia huumeita pitämään kansa tyynenä ja tyytyväisenä staattisessa, totalitaristisessa yhteiskunnassa, jota hallitsee "kymmenen maailmanohjaajan" eliitti. Huxleyn novelli varoittaa teknologian epäinhimillistävästä vaikutuksesta, jos sitä käytetään pidättelemään kasvua ja kaventamaan ihmisluonnon näköaloja sen sijaan että laajennettaisiin niitä.

Toinen maailmansota käänsi joidenkin nykyisessä transhumanismissa esiin nousevien virtausten suuntaa. Eugeniikka, joka oli aikaisemmin saanut kannatusta, ei ainoastaan rasistisissa äärioikeistolaisissa piireissä, vaan myös liberaalien ja edistyksellisten sosiaalidemokraattien joukossa, hylättiin täysin. Päämäärä luoda uusi ja parempi maailma keskitetysti määrätyn vision kautta muuttui tabuksi ja oli täysin passé; stalinistisen Neuvostoliiton kauhut vain alleviivasivat tällaisen lähestymistavan vaarallisuutta. Pitäen mielessä nämä historian opetukset transhumanistit ovat usein syvästi epäilevällä kannalla kollektiivisesti johdettua muutosta kohtaan puolustaen sen sijaan yksilöiden oikeuksia uudelleensuunnitella itseään ja jälkeläisiään.

Sodanjälkeisellä ajalla optimistiset futuristit ohjasivat huomionsa yhä enemmän teknologisen kehityksen suuntaan, kuten avaruusmatkailuun, lääkkeisiin ja tietokoneisiin. Tiede alkoi saavuttaa spekulaatioita. Transhumanistisista ideoista keskusteltiin ja niitä analysoitiin pääosin kirjallisen science fictionin puolella. Kirjailijat kuten Arthur C. Clarke, Isaac Asimov, Robert Heinlein, Stanislaw Lem, ja myöhemmin Bruce Sterling, Greg Egan ja Vernor Vinge ovat tutkineet monia transhumanistisia teemoja kirjoituksissaan ja edistäneet niiden leviämistä yleisempään tietoisuuteen.

Robert Ettinger oli tärkeässä roolissa luomassa transhumanismin modernia muotoa. Hänen Prospect of Immortality -kirjansa julkaisu vuonna 1964 johti kryonistisen liikkeen muotoutumiseen. Ettinger esitti, että koska lääketieteellinen teknologia näyttää jatkuvasti kehittyvän ja koska kemiallinen toiminta lakkaa täysin alhaisissa lämpötiloissa, pitäisi olla mahdollista jäädyttää henkilö tänään ja säilyttää ruumista siihen asti, kunnes teknologia on kehittynyt tarpeeksi korjaamaan sekä jäädyttämisen aiheuttamat vauriot että alkuperäisen kuolemaan johtaneen vaurion. Myöhemmässä kirjassaan Man into Superman (1972) hän esitti useita tapoja parannella ihmistä, jatkaen näin Haldanen ja Bernalin aloittamaa traditiota.

Toinen vaikutusvaltainen varhainen transhumanisti oli F. M. Esfandiary, joka muutti nimensä myöhemmin muotoon FM-2030. Yhtenä ensimmäisistä tulevaisuudentutkimuksen professoreista hän opetti 1960-luvulla New School for Social Researchissa New Yorkissa ja muodosti optimististen futuristien koulukunnan nimeltä UpWingers. Kirjassaan Are you a transhuman? (1989) hän kuvaili transhumanistisen ihmisen esiinmarssin merkkeinä näkemiään asioita, evoluutionaarista linkkiä kohti posthumanismia. [Terminologinen sivuhuomautus: "transhuman"-termiä käytettiin ensimmäisen kerran tässä yhteydessä Ettingerin vuoden 1972 kirjassa, mutta hän ei itse muista missä törmäsi sanaan ensimmäisen kerran. Sanan "transhumanismi" otti käyttöön Julian Huxley kirjassaan New Bottles for New Wine (1957); hän ei tosin käyttänyt sanaa samassa yhteydessä kuin sitä nykyisin käytetään.]

1970- ja 1980-luvuilla ilmaantui useita organisaatioita ajamaan eteenpäin elämän pidentämistä, kryoniikkaa, avaruuden kolonisaatiota, science fictionia ja futurismia yleensä. Ne olivat usein erillään toisistaan, ja vaikka jakoivatkin samanlaisia näkökulmia ja arvoja, ne eivät olleet vielä järjestäytyneet yhtenäiseksi maailmankuvaksi. Yksi huomiota herättävä, vahvoja transhumanistisia elementtejä sisältävä ääni tällä aikakaudella kuului arvostetulle tekoälytutkijalle, Marvin Minskylle.

Vuonna 1986 Eric Drexler julkaisi teoksensa Engines of Creation, joka oli ensimmäinen kirjan mittainen esitys molekyylitason materiaalivalmistuksesta (nanoteknologian mahdollisuuden tosin ennakoi jo Nobel-palkittu fyysikko Richard Feynman kuuluisassa puheessaan vuonna 1959). Tässä käänteentekevässä kirjassa Drexler ei pelkästään todennut kokoojapohjaisen nanoteknologian toteuttamiskelpoisuutta vaan myös pohti sen seurauksia ja aloitti strategisten haasteiden kartoittamisen sen kehityksessä. Drexlerin myöhemmät tekniset analyysit vahvistivat hänen päätelmiään. Valmistaakseen maailmaa nanoteknologian tuloon ja työskennelläkseen sen turvallisen toteuttamisen puolesta hän perusti Foresight Instituten yhdessä vaimonsa Christine Petersonin kanssa samaisena vuonna 1986.

Ed Regisin kirja Great Mambo Chicken and the Transhuman Condition (1990) otti humoristisemman näkökulman hybriksensa ajamiin transhumanistisiin tiedemiehiin ja filosofeihin. Muita vaikuttavia kirjoja olivat robotikko Hans Moravecin Mind Children (1988) koneälyn tulevaisuuden kehityksestä, ja Ray Kurzweilin bestseller Age of Spiritual Machines (1999), jossa esitetään samansuuntaisia ideoita kuin Moravecin kirjassa. Frank Tiplerin Physics of Immortality (1994), joka sai innoituksensa Teilhard de Chardinilta (paleontologi ja jesuiittateologi, joka näki evoluution päämääränä noosfäärin, koko planeetan kattavan yhteistajunnan), esitti että kehittyneillä sivilisaatioilla tulee olemaan tulevaisuudessa merkittävä osuus kosmoksen evoluutiossa, vaikkakin jotkut olivat ärsyyntyneitä Tiplerin yrityksestä yhdistää tiede uskontoon. Monet tieteen popularisoijat, kuten Carl Sagan, Richard Dawkins, Steven Pinker ja Douglas Hofstadter ovat toimineet tienraivaajina transhumanististen ideoiden tuomisessa suuren yleisön tietoisuuteen.

Vuonna 1988 Max More ja Tom Morrow julkaisivat ensimmäisen Extropy Magazine -lehden, ja vuonna 1992 he perustivat Extropy Instituten. Lehti ja instituutti toimivat katalyytteinä keräten yhteen erilaisia futuristisia ideoita ja ihmisiä. More kirjoitti ensimmäisen modernin transhumanismin määritelmän ja loi omanlaatuisensa transhumanismin haaran, ekstropianismin, joka painotti individualismia, dynaamista optimismia ja talouden mekanismeja lisäyksenä teknologiaan. Transhumanistinen taidegenre tuli itsetietoisemmaksi taiteilija Natasha Vita-Moren kautta. Näinä aikoina käytiin myös intensiivistä keskustelua ideoista useilla internetin postituslistoilla; johtavia kirjoittajia olivat mm. Anders Sandberg (silloinen neurotieteen opiskelija Ruotsissa) ja Robin Hanson (amerikkalainen taloustieteilijä), monien muiden ohella.

Viime vuosina transhumanistinen liike on kasvanut nopeasti ja rajusti. Paikallisia ryhmittymiä ilmestyy joka puolelle maailmaa ja tietoisuus transhumanistisista ajatuksista leviää. Transhumanismi on muuttumassa äärilaidan älyllisten pioneerien harrastuksesta valtavirtaan sisältyväksi lähestymistavaksi ymmärtää ihmisen mahdollisuudet muutokseen teknologian kehittyessä. Ei ole enää pelkästään herkkävainuisten teknovisionäärien oivallus, että ihmisen nykyiset rajoitukset voidaan periaatteessa ohittaa teknologian avulla, ja näiden suurten mahdollisuuksien potentiaalisten seurausten ja niihin liittyvien eettisten valintojen käsitteleminen on yksi suurimmista haasteista, joita ihmiskunta tulee seuraavina vuosikymmeninä kohtaamaan. Transhumanistinen traditio on luonut yhä kehittyvän, mutta kaukonäköisyydessä vertaansa hakevan käsitteiden kokonaisuuden valaisemaan näitä monimutkaisia asioita.

Onko olemassa transhumanistista taidetta?

Kyllä, mutta hyvin paljon riippuu siitä, miten transhumanistinen taide määritellään. Jos sen määritellään tarkoittavan taidetta, joka käsittelee ihmisen halua ylittää rajoituksia, silloin hyvin suuri osa kaikesta taiteesta on transhumanistista taidetta - aina muinaisesta Prometeus-myytistä, uskonnollisesta transsendentaalisesta ikonografiasta, arkkitehtuurista, rituaaleista, J.S. Bachin fuugista ja Goethen Faustista postmoderneihin taiteilijoihin, jotka pyrkivät ylittämään käsitteelliset esteet ja laajentamaan ihmisen luovuuden ulottuvuuksia.

Jos kavennamme määritelmää tarkoittamaan taidetta, joka ottaa huomioon teknologian tarjoamat keinot, saamme erilaisen joukon esimerkkejä. Frankenstein-myytti (Mary Shelley, 1831) on klassinen kuvaus teknologian vaaroista ja mahdollisuuksista, ja yleensä ottaen science fiction on ollut transhumanistisille teemoille luonnollinen kenttä, aina Jules Vernestä ja Karl Capekista Isaac Asimovin, Robert A. Heinleinin, Stanislaw Lemin ja Arthur C. Clarken kautta Vernor Vingeen, Bruce Sterlingiin, James Halperiniin, Greg Eganiin ja moniin muihin.

Yksi tapa määritellä transhumanistinen taide on sanoa, että transhumanistista taidetta tekevät ihmiset, jotka määrittelevät itsensä transhumanisteiksi. Tällöin esimerkkejä täytyy etsiä lähihistoriastamme, sillä transhumanismi terminä on varsin uusi.Natasha Vita-More on yksi ensimmäisistä ja tunnetuimmista transhumanistisista taiteilijoista tässä mielessä, ja hän on myös kirjoittanut useita transhumanistisia taidemanifesteja. Vita-Moren kuuluisin työ lienee Primo 3M+, joka on eräänlainen ostoskatalogimalli tulevaisuuden ihmiskehosta. Muita transhumanisteiksi itsensä luokittelevia taiteilijoita ovat mm. Lilia Morales y Mori, Anders Sandberg, Juan Meridalva (visuaalinen taide); Elaine Walker, E. Shaun Russell, Emlyn O'Regan, Gustavo Muccillo Alves ja Cosmodelia (elektroninen musiikki); Susan Rogers (nukketeatteri); Jane Holt (performanssitaide).

Transhumanistiset taiteilijat pyrkivät intuitiivisesti tulkitsemaan transhumaania olotilaa ja tieteen konstruoimaa maailmankuvaa. Kulttuurin, tieteen ja teknologian yhdistäminen on usein tyypillistä sekä sisällöllisesti että esityksellisesti. Taiteella pyritään ilmentämään transhumanistisia arvoja kuten elämän pidentämistä, elinvoiman ja luovuuden kasvattamista, maailmankaikkeuden tutkimista tavoitellen rajatonta itsemuuntelua ja sensoristen kokemusten kasvattamista. Joillekin transhumanisteille taide on tapa elää filosofiaansa.

Transhumanistista taidetta luodaan monien eri taidemuotojen piirissä. Näihin sisältyvät kirjallisuuden, musiikin, kuvataiteen, elektronisen ja esittävän taiteen kaltaiset yleisesti tunnustetut taidemuodot, minkä lisäksi transhumanistit usein löytävät vahvoja taiteellisia ja esteettisiä aspekteja myös esimerkiksi matematiikan alalta. Transhumanistinen taide käsittää myös tiedemiesten, insinöörien, teknikoiden, filosofien, atleettien ja opettajien työtä; lisäksi tulevaisuudessa tultaneen kehittämään täysin uusia ilmaisumuotoja. Ideat ja visiot evoluutiosta, transhumanismista, bioteknologiasta, keinoelämästä, ekstropiasta ja kuolemattomuudesta ovat tulleet taidemaailmaan jäädäkseen.

Joitakin aligenrejä ovat ekstropiaaninen taide (taide, joka kasvattaa ekstropiaa eli elinvoimaa, älykkyyttä ja diversiteettiä häpeilemättömän optimistisesti; esimerkiksi Burning Man -tapahtumaa voi pitää erittäin ekstropiaanisena), automorfitaide (kehonmuokkaus taiteena; esimerkiksi Australialainen performanssitaiteilija Stelarc) ja exoterrataide (planeetan ulkopuolella tuotettu tai universumin tuottama taide, kuten Hubble-avaruusteleskoopin ottamat kuvat tähdistöistä tai kaukaisten galaksien lähettämien radioaaltojen muuttaminen musiikiksi, kuten Fiorella Terenzin albumilla Music From The Galaxies).

Katso myös:

Orion's Arm — Kovaan tieteeseen perustuvan science fiction -universumin kollektiivinen rakennusprojekti.
Transhuman Space — Transhumanistinen roolipeli, joka alkaa siitä mihin cyberpunk päättyy.

Transhumanismin käytännön kysymyksiä

Mitä näyttöä on siitä, että nämä asiat tapahtuvat?

Katso ympärillesi, ja vertaa näkemääsi siihen, mitä olisit nähnyt vain 60 vuotta sitten. Ei ole uhkarohkeaa väittää, että 60 vuoden kuluttua maailmamme on teknologian vaikutuksesta jälleen hyvin selvästi erilainen nykypäivään verrattuna, varsinkin kun vaikuttaa siltä, että muutosnopeus edelleen vain kiihtyy.

Suuret muutokset vaikuttavat yhä todennäköisemmiltä, kun otetaan huomioon kuinka monilla tieteenaloilla aletaan lähestyä aivan uudenlaisia virstanpylväitä. Geeniteknologia kehittyy, ja tietyllä kehitystasolla verrattain sokeasta luonnonevoluutiosta voidaan periaatteessa siirtyä tietoisesti ohjattuun evoluutioon. Tietokoneiden suorituskyky tuplaantuu nykyisin noin 18 kuukauden välein, ja verrattain pian niiden prosessointiteho ylittää ihmisaivojen tason, missä vaiheessa ihmisen kognitiiviset kyvyt saavuttava ja ylittävä keinoäly on enää ohjelmallinen ongelma (joskaan ei aivan helppo sellainen). Lääkealalla alkaa olla saatavilla aineita, joilla voidaan vaikuttaa ihmisen psyykkisiin ominaisuuksiin ja persoonallisuuteen ilman vakavia sivuvaikutuksia. Monia transhumanistisia tavoitteita voidaan merkittävästi lähestyä jo olemassaolevin keinoin. Onko epäilystäkään siitä, että kunhan sivilisaatiomme pysyy pystyssä, vaihtoehtomme entisestään lisääntyvät tulevaisuudessa?

Vahvan nanoteknologian kautta pystyisimme perinpohjaisesti muuttamaan olosuhteemme. Eric Drexler ja muut alan pioneerit ovat näyttäneet, kuinka nanoteknologian suuret lupaukset on periaatteessa mahdollista saavuttaa, ja luonnostelleet useita vaihtoehtoisia kehitysreittejä tähän tavoitteeseen. Vahva nanoteknologia saattaa vaikuttaa kaukaa haetulta, koska sen seuraukset olisivat niin mullistavia, mutta on syytä muistaa, ettei Drexlerin teknisiä argumentteja ole kukaan kumonnut; laskelmistaan ei ole löydetty virheitä, ja liikkeelle polkaisemansa nykyään jo miljardibisneksenä pyörivä nanoteollisuus kasvaa nopeasti tuottaen (toistaiseksi toki kohtuullisen rajoitettuja) käytännön sovelluksia.

Monet eri teknologiat voivat viedä ihmiskunnan kehityksen posthumaaniin vaiheeseen. Vielä ei tiedetä, mitkä näistä vaihtoehdoista ensimmäisinä riittävästi edistyvät, mutta tähän kuten myös kehityksen vauhtiin voimme itse omilla valinnoillamme vaikuttaa. Jos sivilisaatiomme pysyy pystyssä, näyttää väistämättömältä että posthumaanit vaihtoehdot tulevat vielä vastaan. Jos kukaan ei niihin etenemistä väkivalloin estä, tulevat monet meistä kyseisiä vaihtoehtoja myös valitsemaan.

Eikö tällaiseen kehitykseen kulu tuhansia tai miljoonia vuosia?

On usein hyvin vaikeaa ennustaa, kauanko johonkin tiettyyn teknologiseen kehityskulkuun menee. Kuussa käytiin aikaisemmin kuin monet odottivat, mutta fuusioenergia antaa vielä nykyäänkin odottaa itseään. Tämä ennustamisen vaikeus perustuu osittain odottamattomien teknisten hankaluuksien mahdollisuuteen, ja osittain siihen, että teknologisen kehitystyön nopeus riippuu erittäin keskeisesti siitä, kuinka vahvasti tutkimusta rahoitetaan, mikä puolestaan riippuu vaikeasti ennustettavista taloudellisista ja poliittisista tekijöistä.

Tarkkoja ja varmoja ennusteita tällaisista kysymyksistä ei yleensä voida antaa, mutta sen sijaan löytyy kyllä erittäin vankkoja perusteita vakaasti arvella, että esimerkiksi vahva nanoteknologia ja ihmisen ylittävä keinoäly voidaan periaatteessa saavuttaa. Tällöin meidän itse kunkin toimista ja valinnoista riippuu se, kuinka nopeasti ja turvallisesti nämä mahdollisuudet pystytään todellistamaan. Löytyy asiantuntevia analyysejä, jotka viittaavat siihen, että nämä kehityskulut ovat hyvin mahdollisia kuluvalla vuosisadalla. Pyrkikäämme siis tähän; meistä ihmisistä, aktiivisuudestamme ja valinnoistamme nämä asiat ovat viime kädessä kiinni.

Entä jos näitä teknologioita ei kuitenkaan saada aikaiseksi?

Sitten asiat oletettavasti eivät toivomillamme tavoilla hirveästi muuttuisi. Tällainen muuttumattomuus on kuitenkin hyvin epätodennäköistä, eikä kyse ole niinkään siitä, että saadaanko näitä teknologioita kehitettyä kaikki-tai-ei-mitään -tyyppisesti, vaan siitä, mitkä niistä saavutetaan ja missä järjestyksessä. Lisäksi esimerkiksi ihmistä paljon kehittyneempi älykkyys voidaan saavuttaa lukuisia vaihtoehtoisia kehitysreittejä pitkin, ja jos joku reitti osoittautuu toimimattomaksi, niin kokeillaan muita täten lisäten onnistumisen kokonaistodennäköisyyttä.

Jos kuitenkin jostain odottamattomasta syystä yksikään reitti posthumaaneihin mahdollisuuksiin ei toimisi, olisi se transhumanistien mielestä hyvin traagista ja surullista. Emme varmaankaan koskaan saisi maailmaa vapautettua ei-vapaaehtoisesta kuolemasta, kärsimyksestä ja sairauksista, emmekä koskaan kokisi niitä posthumaaneille mahdollisia olemassaolon tapoja ja muotoja, joita emme nyt osaa arvatakaan. Emme koskaan saisi tietää millaista syvää viisautta voisimme saavuttaa elettyämme elinvoimaista ja täysipainoista elämää 150, 400 tai jopa 50000 vuotta.

Nykyinen tieto kuitenkin viittaa siihen, että nämä asiat ovat mahdollisia, joten on toki eettisesti kovin toivottavaa yrittää mahdollistaa posthumaaneja vaihtoehtoja kaikille, jotka ovat niistä kiinnostuneita.

Eikö olisi tylsää elää ikuisesti täydellisessä maailmassa?

Kokeilemallahan se selviää!

Joka tapauksessa, täydellisestä maailmassa ja ikuisesta elämästä puhuminen tai niin äärimmäisen tulevaisuuden saavuttamisen keskeisenä (tai välttämättä edes periaatteellisesti mahdollisena) pitäminen ei ole erityisen järkevää. Parempi idea on puhua maailman tekemisestä paremmaksi, ilman erityistä pyrkimystä äärimmäiseen täydellisyyteen.

Jos kaikki kuitenkin sujuu parhaimpien mahdollisuuksien mukaan, tulevaisuudessa jokaisella yksilöllä saattaa olla liki rajaton vapaus kehittää ja toteuttaa itseään sekä unelmiaan. Positiivinen lopputulos riippuu kuitenkin pitkälti yksittäisten ihmisten aktiivisuudesta ja tuesta — teknologinen utopia ei synny itsestään.

Mitä tulee ikuisen elämän tylsyyteen, Ed Regis humoristisesti kehottaa Great Mambo Chicken -kirjassaan miettimään seuraavia seikkoja:

Tavallinen elämä on joskus tylsää. Entä sitten?
Ikuinen elämä on tasan niin tylsää tai jännittävää kuin itse siitä teet.
Onko kuolleena sitten hauskempaa?
Jos ikuinen elämä käy tylsäksi, sinulla on toki mahdollisuus päättää se milloin haluat.

Lisäksi esim. Eliezer Yudkowsky on kirjoittanut aiheesta Singularity Fun Theory -esseen (2002), jossa hän pohtii yli-inhimillisten älyjen mahdollisten huvittelutapojen riittävyyttä. Samaa aihetta käsittelee myös hänen tuoreempi puheensa Posthumanity: A Nice Place to Live?

Kuinka transhumanismia voi soveltaa omassa elämässään?

Vaikka transhumanismi sopii yhteen monien akateemisten agendojen, eettisten filosofioiden, poliittisten päämäärien ja taiteellisten liikkeiden kanssa, transhumanismi ei ole mikään määrätty elämäntapa, uskonto tai itsehoito-opas. Transhumanismi ei kerro sinulle, millaista musiikkia sinun tulee kuunnella, mitä harrastaa, kenen kanssa mennä naimisiin tai kuinka elää elämääsi sen enempää kuin vaikkapa Amnesty Internationalin jäsenyys tai molekyylibiologian opiskeleminen.

Tilanteestasi ja tarpeistasi riippuen voit kuitenkin huomata joitakin nykyisin tarjolla olevista parannusvaihtoehdoista tai modifikaatioista käteviksi. Monet ovat hyvin arkipäiväisiä - liikunta, terveellinen ruokavalio, rentoutumistekniikat, ajanhallintatyökalut, opiskelutaidot, informaatioteknologia, stimulantit (kuten kahvi tai tee), koulutus ja ravintolisät (vitamiinit, mineraalit, rasvahapot tai hormonit).

Joitakin vähemmän arkipäiväisiä ovat esimerkiksi kryoniikkasopimuksen tekeminen tai nikotiinipurukumin pureskelu sen nootropisten efektien takia. Jotkut voivat olla kiinnostuneita muuttamaan mielialojaan farmakologisesti tai muokkaamaan kehoaan kosmeettisen kirurgian, tatuointien, lävistysten ja implanttien kautta (tosin monet transhumanistit pitävät tällaisia pintapuolisia muutoksia toisarvoisina ja keskittyvät mieluummin suurempia muutoksia mahdollistavien teknologioiden kehittämiseen). Jotkut transhumanistit taas ovat kiinnostuneita vaihtoehtoisista elämäntyyleistä ja sosiaalisista kokeiluista, tai esimerkiksi Wikipedian kaltaisista kollektiivisista projekteista. Tutkimalla ja kyselemällä löytää itselleen sopivat vaihtoehdot.

On myös toivottavaa, että jokainen edistää transhumanismia omalla panoksellaan:

tieteentekijät voivat suunnata tutkimustaan transhumanistiseen suuntaan; suora tutkimus- ja kehitystyö ovat käytännössä tehokkaimpia tapoja edistää transhumanististen päämäärien saavuttamista.
opiskelijat voivat suuntautua opiskelemaan transhumanistisesti hyödyllistä alaa.
toimittajat ja bloggaajat voivat kirjoittaa transhumanistisista aiheista.
taiteilijat voivat suunnata luovuuttaan käsittelemään transhumanistisia teemoja.
kaikki ihmiset voivat tarjoutua vapaaehtoisiksi, sijoittaa rahaa transhumanistisiin projekteihin, tehdä ehdotuksia, osallistua keskusteluihin, mainostaa transhumanismia tuttavilleen, lahjoittaa tietokoneensa joutoaikaa Folding@Home -tyyppisiin projekteihin ja muuttaa omia elämäntapojaan terveellisemmiksi.

Katso myös:

Puuttuiko vastaus kysymykseesi?

Tässä tapauksessa suosittelemme kysymään asiasta jollain soveltuvalla transhumanistisella keskustelufoorumilla. Myös UKK:n ylläpitäjälle voi lähettää kysymysehdotuksia Tämä sähköpostiosoite on suojattu roskapostia vastaan, aseta javascripttuki päälle nähdäksesi osoitteen. .

Transhumanistisia linkkejä

World Transhumanist Association — Kansainvälinen transhumanistinen kattojärjestö.

BetterHumans — Transhumanistinen verkkojulkaisu; uutisia ja kolumneja.

Immortality Institute — Ihmisen tieteellistä kuolemattomuutta edistämään pyrkivä järjestö.

The Methuselah Foundation — Pidemmän ja terveellisemmän elämän tutkimusta edistävä säätiö.

Singularity Institute for Artificial Intelligence — Tutkimuslaitos, jossa pyritään rakentamaan turvallinen supertekoäly.

Nick Bostrom — WTA:n toisen perustajan kotisivu.

David Pearce — WTA:n toisen perustajan kotisivu. Katso myös Pearcen linkkisivu.

Transhumanist Resources — Anders Sandbergin osin vanhentunut, mutta edelleen erittäin käyttökelpoinen linkkikokoelma.

Transhumanist Terminology — Transhumanistista sanastoa.

« Takaisin